Kmicic kertoi hänelle ominaisella tarmolla miten asia oli.
Vojevoda ei voinut olla uskomatta, etenkin kun kuninkaan kirjekin todisti asian puolesta. Sitäpaitsi vojevoda nyt oli niin iloinen, että hän olisi ollut valmis syleilemään pahinta vihamiestäänkin, antamaan anteeksi suurimmankin rikoksen. Tämä ilo johtui seuraavasta kuninkaan kirjeen kohdasta:
»Vaikka Vilnon vojevodan kuoleman jälkeen vapaaksi jäänyt Liettuan suurhetmanin sauva vakiintuneitten oikeusmuotojen mukaan voidaan vain valtiopäivillä antaa seuraajalle, niin nykyisissä poikkeuksellisissa oloissa annamme valtakunnan edun tähden ja suurten ansioittenne vuoksi mainitun sauvan teille vakuutettuna siitä, että kun Jumala suo rauhan palata, tulevilla valtiopäivillä ei yksikään ääni kohoa tätä ratkaisuamme vastaan, ja tekomme saa yleisen hyväksymisen.»
Sapieha, josta tähän aikaan sanottiin, että hän »panttasi takkinsa ja möi viimeisen hopealusikkansa», ei kylläkään palvellut isänmaata oman etunsa tahi kunniansa vuoksi. Mutta vaatimattominkin ihminen iloitsee nähdessään ansioitaan pidettävän arvossa ja niitä palkittavan kiitollisuudella. Siksi hänen vakavat kasvonsa säteilivät. Nyt hän oli valmis tekemään kuninkaan tähden mitä tahansa.
— Koska olen hetmani, — sanoi hän Kmicicille, — niin olette minun valtani ja suojelukseni alainen. Täällä on kaikenlaista liikettä käymässä, ja senvuoksi älkää liiaksi tuppautuko esille, ennenkuin olen varoittanut sotilaita ja poistanut päältänne sen loukkauksen, jonka alaiseksi Boguslaw teidät saattoi.
Pian levisi leirissä tieto, että kuningas oli antanut rakastetulle ylipäällikölle suurhetmanin arvon. Riemu remahti tuhansien miesten keskuudessa kuuluville.
Päälliköt ja joukot erilaisine lippuineen alkoivat saapua hetmanin asunnolle. Nukkuva kaupunki heräsi unestaan. Tulet leimusivat, torvet soivat, rummut pärisivät, tykit ja musketit paukkuivat. Sapieha pani toimeen komeat kemut, joissa hurrattiin koko yö, juotiin maljoja kuninkaalle ja hetmannille ja sille kostolle, joka pian oli kohtaava Boguslawin.
Andrzej ei ollut läsnä juhlassa.
Sen sijaan hetmani alkoi pöydässä puhua Boguslawista. Sanomatta kuka oli se upseeri, joka oli tullut tataarilaisten kanssa ja tuonut nimityksen, hän puhui yleensä ruhtinaan kavaluudesta.
— Molemmat Radziwillit, — sanoi hän, — ovat aina olleet vehkeilijöitä, mutta ruhtinas Boguslaw on vielä etevämpi kuin hänen serkkuvainajansa. Muistatte ehkä Kmicicin tahi ainakin olette hänestä kuulleet. Ajatelkaahan, se juttu, jonka ruhtinas Boguslaw laski liikkeelle, nimittäin että Kmicic muka oli tarjoutunut nostamaan kätensä kuningastamme vastaan, on valetta!