Mutta se ei ollut itse Babinicz. Kun tämä matkue saapui leiriin, syntyi semmoinen kuhina, että Sapieha meni katsomaan, mitä oli tekeillä. Kuului huutoja:
— Babiniczilta! Vankeja! Koko joukko!… Paljon kahmaisi!
Hetmani näki muutamia kymmeniä ratsumiehiä, jotka ajoivat edellään noin kolmeasataa miestä. Näiden kädet oli sidottu selän taakse, ja he olivat enemmän varjojen kuin ihmisten näköisiä. Repaleisina, puoleksi alastomina, melkein luurangoiksi laihtuneina he kulkivat eteenpäin tylsästi tuijottaen ja välittämättä edes heitä ajavien tataarilaisten huudoista tahi piiskain iskuista.
— Mitä miehiä nämä ovat? — kysyi hetmani.
— Boguslawin sotajoukkoa! — vastasi yksi Kmicicin vapaaehtoisista, joka oli tataarilaisten mukana tuomassa vankeja.
— Mistä te niitä niin paljon keräsitte?
— Lähes puolet ovat matkan varrella väsymyksestä kepertyneet.
Samassa lähestyi vanhin tataarilainen, jonkinmoinen joukon vääpeli, ja antoi kumartaen Sapiehalle kirjeen Kmiciciltä.
Hetmani avasi heti kirjeen ja alkoi lukea ääneen:
»Jalosukuinen herra hetmani! En ole tähän saakka lähettänyt tietoja enkä vankeja, koska en ole kulkenut Boguslawin sotajoukon jäljessä, vaan sen edellä, ja tahdoin samalla ottaa kiinni suuremman määrän.»