Vähän mietittyään hän lausui:
— Ruhtinas on ansassa. Kenties hän suostuu luovuttamaan miehen.
— Teidän ylhäisyytenne! — sanoi Kmicic. — Pidättäkää Sakowicz ja lähettäkää minut ruhtinaan luo. Ehkä saan mieheni pois.
— Onko se teistä niin tärkeä asia?
— Hän on vanha soturini, vanha palvelijani… On kantanut minua käsillään. Monta kertaa hän on pelastanut henkeni… Jumala rankaisisi minua, jos hylkäisin hänet tämmöisessä pulassa.
Ja Kmicic alkoi vavista säälistä ja levottomuudesta. Hetmani sanoi:
— Ei ole ihme, että sotamiehet teistä pitävät, sillä tekin rakastatte heitä. Teen mitä voin. Kirjoitan ruhtinaalle, että vaihdan tuon miehen johonkin hänen sotilaaseensa ja että mies on toiminut teidän välikappaleenanne ilman omaa syytään.
Kmicic tarttui päähänsä.
— Mitä hän välittää vangeista? Ei hän päästä Sorokaa, vaikka saisi niitä kolmekymmentä.
— Ei hän sitten anna sitä teillekään, vaan koettaa vielä ottaa teidätkin hengiltä.