— Olen tuonut kirjeen. Omasta yksityisestä asiastani puhun sisällä.
— On siis yksityinen asia?
— On eräs pyyntö teidän ylhäisyydellenne.
— Olen iloinen voidessani siihen suostua. Nyt pyydän seuraamaan minua. Nouskaa taas hevosen selkään! Pyytäisin kantotuoliin, mutta siinä ei ole tilaa.
Lähdettiin liikkeelle. Ruhtinas ja Kmicic katselivat pimeässä toisiaan voimatta erottaa toistensa piirteitä. Kun Kmicic kuuli ruhtinaan äänen, kasvoi hänen sydämessään vanha viha ja kostonhimo entistä voimakkaammaksi, ja ne muuttuivat mielettömäksi kiihkoksi. Käsi kopeloi miekkaa, mutta se oli häneltä otettu pois hänen saapuessaan. Sen sijaan hänellä oli vyössään rautapäinen komentosauva, hänen everstinmerkkinsä. Paholainen villitsi hänen mielensä ja kuiskutti hänen korvaansa:
— Huuda hänen korvaansa, kuka olet, ja lyö hänen kallonsa mäsäksi! Yö on pimeä, pääset livahtamaan pois. Kiemliczit ovat mukanasi. Surmaat petturin, kostat vääryyden. Pelastat Oleńkan, Sorokan… Lyö! Lyö!
Kmicic tuli aivan kantotuolin viereen ja alkoi vapisevin käsin vetää vyöstä komentosauvaa.
— Iske! — kuiskasi paholainen. — Teet palveluksen isänmaalle!
Kmicic veti sauvan esiin ja puristi sitä niinkuin tahtoisi särkeä sen.
— Yksi, kaksi, kolme! — kuiskasi paholainen. Mutta samassa hänen hevosensa pelästyi jotakin.