— Boguslaw! — huudahti Kmicic äänellä, joka ei ollenkaan ollut ihmisäänen kaltainen, ja hyökkäsi koko joukkonsa kanssa eteenpäin.
Nuo kaksi joukkoa kulkivat toisiaan vastaan kuin kaksi myrskyn nostattamaa aaltoa. Välimatka oli pitkä, mutta hevoset molemmilla puolilla lähtivät kiitämään niin huimaa vauhtia, että jalat tuskin koskettivat maata. Toiselta puolen jättiläiskokoiset miehet kiiltävät kypärät päässä ja suorat miekat ilmaan kohotettuina, toiselta puolen tataarilaisten tumma parvi.
Toisiaan vastaan kiitävät joukot törmäsivät yhteen ja tapahtui kauheata. Tataarilaisten joukko huojui ja painui maahan kuin vilja tuulessa. Jättiläiskokoiset miehet ajoivat heidän ylitseen ja lensivät eteenpäin niinkuin miehillä ja hevosilla olisi ollut ukkosen voima ja myrskyn siivet.
Hetkisen kuluttua nousi muutamia tataarilaisia maasta ja lähti ajamaan ritareita takaa. Tuon villin lauman voi sotkea hevosten jalkoihin, mutta sillä se vielä ei ole tuhottu. Yhä useampia nousi ajamaan takaa poistuvia ritareita. Suopungit alkoivat vinkua ilmassa.
Pakenevien etunenässä kiiti edelleen valkoisella hevosella ratsastava ritari, mutta takaa ajavien joukossa ei ollut Kmiciciä.
Vasta aamun sarastaessa alkoivat tataarilaiset palata, ja melkein jokainen heistä kuljetti nuoran silmukassa ritaria. Viimein löydettiin myös Kmicic ja vietiin tajuttomana Sapiehan luo.
Hetmani itse istui hänen vuoteensa vieressä. Keskipäivän aikaan Andrzej avasi silmänsä.
— Missä on Boguslaw? — olivat hänen ensimmäiset sanansa.
— Lyöty perin pohjin… Aluksi hänellä oli onnea, mutta kun hän hyökkäsi Oskierkan jalkaväen kimppuun, menetti hän melkein kaikki miehensä ja koko taistelun. Lieneekö viittäsataakaan päässyt pakoon, sillä suuren joukon surmasivat vielä tataarilaisenne.
— Entä hän itse?