Kulkien Trockin vojevodakunnan ja Preussin rajaa matkamiehemme samoilivat avaroissa ja tiettömissä metsissä, jotka vain Kiemlicz tunsi. Viimein he saapuivat Legiin, jossa kuulivat siellä olevilta aatelisilta uutisia valtakunnan asioista.
Leg oli leirin näköinen, tahi pikemminkin olisi voinut sanoa, että sinne olivat kokoontuneet jonkinmoiset valtiopäivät. Aatelisia oli sinne asettunut vaimoineen, lapsineen ja tavaroineen suojaan ruotsalaisilta. Ravintoloissa aatelismiehet joivat preussilaista olutta ja kuuntelivat uutisia. Mitään kyselemättä ja vain tarkasti kuuntelemalla Babinicz sai selville, että kuninkaallinen Preussi oli päättävästi asettunut Jan Kasimirin puolelle ja oli jo tehnyt vaaliruhtinaan kanssa puolustusliiton kaikkia vihollisia vastaan. Kerrottiin kuitenkin, että sopimuksesta huolimatta huomattavimmat kaupungit eivät tahtoneet ottaa vastaan vaaliruhtinaan varusväkeä, koska pelkäsivät viekkaan ruhtinaan sitten anastavan kaupungit kokonaan valtaansa tahi tekevän ratkaisevalla hetkellä liiton ruotsalaisten kanssa.
Aateliset olivat tyytymättömiä kaupunkilaisten osoittamaan epäluuloisuuteen, ja Andrzejn, joka tunsi vaaliruhtinaan ja Radziwillien väliset suhteet, teki kovin mieli tuoda julki tietonsa. Hän huomasi kuitenkin, että oli vaarallista puuttua puheisiin ja että hevosia kauppaavan köyhän miehen ei sopinut ryhtyä selvittelemään monimutkaisia valtiollisia ongelmia, joiden ratkaisussa kokeneemmatkin turhaan vaivasivat päätään.
Myytyään pari hevosta ja ostettuaan niiden sijaan uusia hän jatkoi matkaa pitkin Preussin rajaa maantietä myöten, joka vei Szczuczyniin. Sinne hän ei kuitenkaan halunnut mennä, kun hän sai tietää, että siellä oli yksi niitä liittoutuneitten joukkoja, joiden päällikkönä Koryciński Wolodyjowski. Kmicic ei tahtonut tavata kuuluisaa päällikköä, kun hän ei vielä millään muulla kuin omilla sanoillaan voinut todistaa kääntymystään ja aikeittensa vilpittömyyttä. Senvuoksi hän kahden penikulman päässä Szczuczynista kääntyi kulkemaan länteen päin Wasoszya kohti. Wolodyjowskille osoitetun kirjeen hän päätti lähettää ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa.
Ennen Wasoszyyn saapumista he yöpyivät matkan varrella olevaan ravintolaan, joka oli siinäkin suhteessa sopiva, ettei siellä sillä kertaa ollut muita vieraita.
Mutta juuri kun Kmicic kolmen Kiemliczin ja Sorokan kera oli istuutunut illallispöytään, kuului pyörien ratinaa ja kavioitten kapsetta.
Aurinko ei vielä ollut laskenut. Kmicic meni ulos katsomaan, oliko mahdollisesti jokin ruotsalaisjoukko tulossa. Hän näki vaunut ja niiden jäljessä kaksi tavarakuormaa, joiden vieressä oli asestettuja miehiä.
Ensi silmäyksellä näki, että matkustaja oli arvohenkilö. Vaunujen eteen oli valjastettu neljä hyvää hevosta, ajajan vieressä istui unkarilaiseen pukuun puettu heitukka, vaunuissa itse herra yllä hihaton sudennahkaturkki, jossa oli kullatut napit.
Herra oli varsin nuori mies, ehkä kahdenkymmenen vuoden ikäinen. Hänen kasvonsa olivat lihavat ja punakat, ja koko olemuksesta näki, että hän oli elänyt ruoan ääressä.
Kun vaunut pysähtyivät ja heitukka hyppäsi maahan, näki herra kynnyksellä seisovan Kmicicin, viittasi kädellään ja huusi: