— Minkätähden sanotte myös, kun kerran itse ette heitä pakene, vaan menette heidän luokseen ja myytte heille hevosia, jos he eivät ota niitä väkisin?
Kmicic kohautti olkapäitään.
— Sanoin myös, koska Legissä näin paljon aatelisia pakolaisia. Mitä taas minuun tulee, niin luulenpa, että jos kaikki palvelisivat heitä niinkuin minä haluan heitä palvella, niin eivät he kauan täällä olisi, sillä varsin pian ryhdyttäisiin puhumisen asemesta toimimaan.
— Mutta jos kerran noin vihaatte ruotsalaisia, niin miksi poistutte etemmäksi niiden joukkojen luota, jotka ovat ryhtyneet kapinaan hetmania vastaan? Siellä on paljon kelpo miehiä, jotka pitävät omaa hallitsijaa parempana kuin vierasta, ja heidän lukumääränsä kasvaa yhä. Te tulette seuduilta, missä ruotsalaisia ei vielä ollenkaan tunneta, mutta ne, jotka heidät ovat tulleet tuntemaan, itkevät katkeria kyyneliä. Kenraali Stenbock esimerkiksi antoi julistuksen, että kukin pysyköön rauhallisena kotonaan, sillä asukkaat ja heidän omaisuutensa ovat turvattuja. Mutta miten ollakaan! Kenraalilla on omat tuumansa, mutta alemmilla päälliköillä taas toisenlaiset, niin että turvallisena ei saata olla kukaan. Jokainen tahtoisi rauhassa nauttia omaisuudestaan, mutta kuka kulkuri tahansa tulee vaatimaan sitä itselleen. Jos et tähän suostu, niin hän löytää jonkin syyn, jonka nojalla saat luopua tavarastasi tahi menetät henkesi. Monet nyt kyynelsilmin muistelevat entistä hallitsijaa ja odottavat ahdistuksessaan liittoutuneilta jotakin pelastusta isänmaalle ja asujamille.
— Ette tekään näy rakastavan ruotsalaisia enempää kuin minäkään, — sanoi Kmicic.
Vieras katseli peloissaan ympärilleen, mutta rauhoittui sitten ja jatkoi:
— Toivon, että piru heidät perisi, enkä salaa teiltä tätä mielipidettäni, koska näytätte minusta luotettavalta mieheltä. Ja vaikka olisitte epäluotettavakin, niin ette te voi minua sitoa ja viedä ruotsalaisten käsiin, sillä minulla on sapeli vyölläni ja asestetut palvelijat.
— Olkaa huoletta, en minä sitä tee. Minusta on päinvastoin mieluisaa, että empimättä jätitte omaisuutenne, jonka vihollinen viipymättä ottaa haltuunsa. Tuollainen isänmaallisuus on perin kiitettävää.
Kmicic oli alkanut puhua suojelevalla äänellä niinkuin valtaherra alamaiselleen, ollenkaan ajattelematta, että sellainen puhetapa saattoi kuulua omituiselta vähäpätöisen hevoskauppiaan puolelta. Mutta nuori herra ei näyttänyt siihen kiinnittävän huomiota, vaan alkoi viekkaasti vilkuttaa silmiään ja sanoi:
— Olenko minä hölmö? Minulla on ensimmäisenä sääntönä, etten menetä omaani. Mitä Jumala on antanut, sitä pitää varjella. Istuin hiljaa riiheni ja aittani kupeessa. Vasta sitten, kun olin kaiken irtaimistoni myynyt, ajattelin itsekseni: nyt on aika pötkiä tiehensä! Kostakoot nyt minulle ja ryöstäkööt niin paljon kuin haluttaa.