Laudalaisten vastarinta heikkeni heikkenemistään. Józwan kaatuminen ja Kmicicin peloittava nimi sai heidät kauhistumaan. Kuitenkin he taistelivat raivoisasti. Mellakan aikana ravintoloitsija hiipi taistelevien välitse kädessään vesisanko uunin luo ja paiskasi veden uuniin. Huoneessa oli nyt pilkkopimeätä ja taistelijat painautuivat yhteen ryhmään mahdollisimman lähelle toisiaan. Pian he väsyivät, kuului vain puhkumista ja kenkien kopinaa. Sitten ovesta, joka oli avoinna, riensivät ulos ensin Rzedzianin miehet, näiden jäljessä laudalaiset ja sen jälkeen Kmicicin väki.
Alkoi kahakka eteisessä, ulkokuistilla ja pihalla, varsinkin Rzedzianin kuormien luona, joitten alle hänen miehensä kätkeytyivät.
— Antautukaa! — huusi ukko Kiemlicz työntäen sapelinsa terän kuormarattaitten pyörien väliin ja sohien sinne umpimähkään.
— Seis, antaudumme! — vastasivat muutamat äänet.
Kuormien alla olevat miehet heittivät sieltä sapelinsa ja muut aseensa, nuoret Kiemliczit tarttuivat heidän niskaansa, ja ukko huusi:
— Kuormien kimppuun! Ottakaa, mitä käsiin sattuu! Pian!
Nuoret hyökkäsivät heti käsiksi kuormiin ja alkoivat niitä ryöstää, mutta samalla kuului Kmicicin huuto:
— Seis!
Tehdäkseen määräyksensä vielä selvemmäksi Kmicic alkoi lyödä heitä verisen sapelinsa lappeella.
Kosma ja Damian hyppäsivät kiireesti syrjään.