— Teidän armonne… eikö saa? — kysyi ukko nöyrästi
— Pois siitä! — huusi Kmicic. — Etsi käsiin staarosta!
Kosma ja Damian lähtivät heti liikkeelle ja isä heidän jäljessään.
Nejännestunnin kuluttua he palasivat tuoden Rzedzianin, joka nähtyään
Kmicicin kumarsi syvään ja sanoi:
— Teidän armonne, minulle tehdään vääryyttä, sillä minä en ole haastanut riitaa kenenkään kanssa, ja minulla on lupa niinkuin kaikilla muillakin matkustaa tervehtimään tuttuja.
Kmicic nojasi läähättäen sapeliinsa ja oli vaiti. Rzedzian jatkoi:
— En ole tehnyt ruotsalaisille enkä ruhtinas hetmanille mitään vahinkoa. Olen vain menossa herra Wolodyjowskin luo, joka on vanha tuttuni ja jonka sotatoverina olen ollut Venäjällä… Kiejdanyssa en ole koskaan ollut, eikä minuun ollenkaan kuulu, mitä siellä on tapahtunut… Pidän vain huolta siitä, että säilytän nahkani eheänä enkä menetä, mitä Jumala on minulle antanut. En ole omaisuuttani varastanut, vaan, ansainnut sen otsa hiessä… Koko juttu ei kuulu minuun! Sallikaa, teidän armonne, minun rauhassa lähteä tieheni…
Kmicic hengitti raskaasti ja katsoi Rzedzianiin hajamielisen näköisenä.
— Pyydän nöyrimmästi, — alkoi staarosta taas puhua. — Teidän armonne näki, että minä en tuntenut noita miehiä enkä ollut heidän ystävänsä. He kävivät teidän kimppuunne, mutta enhän minä ole syypää. Jos ei muu auta, niin minä maksan korvauksen teidän armonne sotamiehille, vaikka minulla, köyhällä miehellä, ei liikoja ole… Annan heille taalerin mieheen, jotta heidän vaivansa tulisi palkituksi… Annan kaksikin… ja pyydän teidän armoannekin ottamaan sen minulta…
— Pankaa nuo kuormat kuntoon, — huudahti äkkiä Kmicic. — Ja te ottakaa haavoittuneet ja menkää hiiteen!
— Kiitän nöyrimmästi teidän armoanne! — sanoi Rzedzian.