Mutta silloin lähestyi ukko Kiemlicz huulet pitkällä ja vaikerrellen:
— Teidän armonne… ne ovat meidän… totisesti ne ovat meidän!
Kmicic loi häneen katseen, joka sai ukon melkein lyyhistymään maahan ja vaikenemaan.
Rzedzianin palvelijat ryhtyivät kiireen kaupalla valjastamaan hevosia.
Kmicic kääntyi uudelleen staarostan puoleen:
— Ottakaa kaikki haavoittuneet ja kuolleet täältä, viekää ne herra Wolodyjowskille ja sanokaa hänelle minun puolestani, että minä en ole hänen vihamiehensä, vaan kenties parempi ystävä kuin hän luuleekaan. Olen tahtonut häntä välttää, sillä vielä ei ole aika meidän tavata. Kenties se tapahtuu myöhemmin, mutta nyt hän ei uskoisi minua enkä minä voisi millään osoittaa hänelle luotettavaisuuttani… Ehkäpä voin sen tehdä myöhemmin. Huomatkaa! Sanokaa hänelle, että nämä miehet hyökkäsivät kimppuuni ja että minun oli pakko puolustautua.
— Niin todella olikin, — sanoi Rzedzian.
— Odottakaa!… Sanokaa vielä herra Wolodyjowskille, että hän pitäisi joukkonsa yhdessä ja että Radziwill vain odottaa ratsujoukkoa Pontukselta avukseen hyökätäkseen heidän kimppuunsa. Kenties he ovat jo matkalla. Jotakin hän hommailee tallimestariruhtinaan ja vaaliruhtinaan kanssa, ja lähellä rajaa ei ole turvallista oleskella. Mutta pääasia on, että he pysyttelevät yhdessä, muuten joutuvat suotta tuhon omaksi. Vitebskin vojevoda pyrkii Podlasieen… Menkööt häntä vastaan ollakseen tarpeen vaatiessa apuna.
— Kerron kaikki aivan täsmällisesti.
— Vaikka Kmicic puhuu, vaikka Kmicic on varoittaja, niin uskottakoon häntä, neuvotelkoon muitten päälliköitten kanssa. Toistan, että hetmani on jo tulossa ja että minä en ole herra Wolodyjowskin vihollinen.
— Jos minulla olisi jokin merkki teidän armoltanne, niin se olisi vielä parempi, — sanoi Rzedian.