— Miksi niin?
— Silloin herra Wolodyjowskikin helpommin uskoisi teidän armonne hyviin tarkoituksiin.
— Ottakaa sitten merkiksi tämä sormus, — sanoi Kmicic,-vaikka minun merkkejäni onkin riittävästi niitten miesten otsissa, jotka viette herra Wolodyjowskille.
Rzedzian otti halukkaasti sormuksen ja kiitti.
Tunnin kuluttua Rzedzian kuormineen ja palvelijoineen oli kaikessa rauhassa matkalla Szczuczyniin kuljettaen kolmea kuollutta ja muutamia haavoittuneita, niiden joukossa Józwa Butrymia, jonka kasvot olivat halki ja pää puhki. Ajaessaan hän katseli sormusta, jonka kivi ihanasti välkkyi kuutamossa, ja ajatteli tuota omituista ja peloittavaa miestä, joka oli tehnyt liittoutuneille niin paljon pahaa, mutta nyt näytti tahtovan pelastaa heidät lopullisesta tuhosta.
— Antelias herra se on, — päätti hän mietteensä. — On vain vaarallista olla hänen tiellään.
Yhtä vaikeata kuin Rzedzianin oli ymmärtää Kmicicin tuumia, yhtä suurta ja turhaa vaivaa näki myös ukko Kiemlicz hakiessaan vastausta kysymykseen: kenen puolella on herra Kmicic?
— On menossa kuninkaan luo ja taistelee liittoutuneita vastaan, jotka kannattavat kuningasta. Mitä se on? Eikä luota ruotsalaisiin, koska piileksii… Miten meille käynee?
Kun hän ei päässyt mihinkään tulokseen, purki hän kiukkunsa poikiinsa:
— Lurjukset! Kuolette ilman isän siunausta! Ettekö voineet edes kaatuneitten taskuja tyhjentää!