Vain Soroka oli tyytyväinen ja ratsasti iloisena everstinsä jäljessä.
— Paha taika ei meihin enää tepsi, — ajatteli hän, — koskapa annoimme noille selkään. Olisipa hauska tietää, ketä nyt pieksämme.
Hänestä se oli samantekevää niinkuin sekin, minne oltiin menossa.
Kmiciciä ei kukaan uskaltanut lähestyä eikä kysyä häneltä mitään, sillä nuori eversti oli synkkä kuin yö. Häntä suututti suuresti se, että hänen oli täytynyt piestä niitä miehiä, joiden riveissä hän mieluimmin olisi tahtonut olla. Mutta jos hän olisi antautunut ja antanut viedä itsensä herra Wolodyjowskin luo, niin mitä olisikaan tämä ajatellut kuultuaan, että hänet oli tavattu valepuvussa pyrkimässä ruotsalaisten, luo taskussaan ruotsalaisten päälliköitten puheille vievät turvakirjat?
— Vanhat synnit seuraavat minua, — ajatteli itsekseen Kmicic. — Pakenen niin kauas kuin mahdollista… Jumala minua ohjatkoon… Herra, ole minulle armollinen!… Menen kuninkaani luo — siellä alkaa palvelukseni.
VIIDES LUKU.
Kauan epäröityään herra Wolodyjowski päätti seurata Kmicicin neuvoa, varoittaa kaikkia tovereitaan uhkaavasta vaarasta ja määrätä, että kaikkien joukkojen oli kokoonnuttava Bialystokiin. Hänen kirjeensä, joissa päälliköille ilmoitettiin Radziwillin aikeista, saivat osakseen huomiota kaikkien Podlasien vojevodakuntaan hajaantuneitten päälliköiden puolelta. Jotkut heistä olivat jo jakaneet joukkonsa pieniin osastoihin voidakseen helpommin talvehtia, toiset olivat antaneet upseerien asettua yksityisiin taloihin, niin että lippujen luona oli vain muutamia upseereita ja pieni määrä sotamiehiä. Päälliköt olivat näin menetelleet osaksi peläten nälänhätää, osaksi sen vuoksi, että oli vaikeata ylläpitää tarpeellista kuria joukoissa, jotka kerran jo kieltäydyttyään tottelemasta päällystöään nyt olivat taipuvaisia kapinoimaan jokaisessa sopivassa tilaisuudessa. Jos olisi ilmestynyt kyllin arvovaltainen johtaja ja heti vienyt ne taistelemaan jompaakumpaa vihollista vastaan, vaikkapa Radziwilliakin vastaan, niin kuri olisi pysynyt moitteettomana, mutta nyt se heikkeni, kun oleskeltiin toimettomina Podlasiessa, jossa aika kului vain, Radziwillin linnojen pommittamiseen, vojevodaruhtinaan tilusten ryöstöön ja neuvotteluihin ruhtinas Boguslawin kanssa. Näissä oloissa sotamies tottui vain omavaltaisuuteen ja rauhallisten asukkaitten ahdisteluun. Joukko sotamiehiä karkasi, muodosti vapaajoukkoja ja ryösteli maanteillä. Näin tuo sotajoukko, joka oli kuninkaan ja isänmaan ystävien ainoa turva, kulki päivä päivältä perikatoansa kohti. Sen jakaminen pikku osastoihin yhä joudutti sen tuhoa. Tosin yhdessä ollen oli vaikeata hankkia riittävästi muonaa, mutta nälänhädän uhkaa oli ehkä liioiteltukin. Syksy oli käsissä, sato oli saatu hyvin korjatuksi, eikä yksikään vihollinen ollut käynyt seutua hävittämässä.
Niin omituiseksi oli asiain tila muodostunut, että tuo sotajoukko oli saanut olla rauhassa vihollisilta. Ruotsalaiset eivät edetessään olleet vielä saapuneet tähän maankulmaan. Toisaalta Chowańskin, Trubetskoin ja Serebrjanyn joukot seisoivat toimettomina entisissä asemissaan tietämättä mihin ryhtyisivät. Venäjällä Buturlin ja Chmielnicki hajoittivat joukkojaan eri tahoille. Liettua taas oli ruotsalaisten suojeluksessa. Sen ryöstäminen ja anastaminen oli samaa kuin julistaa sota ruotsalaisia vastaan, jotka kaikkialla maailmassa herättivät pelkoa.
Chowański ei hyökännyt Podlasieen eikä liittoutuneitten kimppuun, ja nämä puolestaan, ollen ilman johtajaa, eivät kyenneet ahdistamaan ketään eivätkä ryhtymään mihinkään sen vakavampaan kuin Radziwillin tilusten ryöstöön. Mutta herra Wolodyjowskin kirjeet, joissa ilmoitettiin Radziwillin aikovan hyökätä, herättivät päälliköt toimettomuudesta. He alkoivat taas järjestää joukkoja, kirjoittaa käskyjä, kutsua hajautuneita sotamiehiä palvelukseen ja uhata rangaistuksella tottelemattomia. Zyromski, huomattavin päälliköistä, jonka joukko oli parhaassa kunnossa, riensi ensimmäisenä viivyttelemättä Bialystokiin. Hänen jälkeensä tuli viikon sisään Jakob Kmicic, sitten alkoivat saapua Kotowskin ja Lipnickin sotamiehet yksitellen tahi joukoissa, tulipa myös vapaaehtoisesti pikku aatelia läheisistä aateliskylistä. Väliin, aina saapui joku varakkaampi aatelismies hyvin asestettuine palvelijoineen. Ympäri kulki asiamiehiä kokoamassa rahaa ja elintarpeita kuitteja vastaan — sanalla sanoen toiminta oli käynnissä kaikkialla. Kun herra Wolodyjowski saapui laudalaisine joukkoineen, oli aseissa jo muutamia tuhansia miehiä. Vain johtajaa puuttui.
Paljon oli vielä epäkunnossa eikä järjestys ollut mallikelpoinen, mutta joukko ei kuitenkaan ollut niin huonosti järjestetty kuin se suurpuolalainen aatelisjoukko, jonka tehtävänä muutamia kuukausia aikaisemmin oli ollut vastustaa ruotsalaisten ylimenoa Ujscien luona. Podlasien ja Liettuan miehet olivat sotatoimiin tottuneita. Jokainen heistä oli elämänsä aikana ollut taisteluissa joko kasakoita tahi turkkilaisia tahi tataarilaisia vastaan, olipa niitäkin, jotka vielä muistivat sodan ruotsalaisia vastaan. Mutta muita etevämpi sotataidossa ja kaunopuheisuudessa oli herra Zagloba. Hän viihtyi hyvin tässä sotilasjoukossa, jossa ei kukaan ryhtynyt puhumaan kaulaa kastelematta.