Hän himmensi mahtavimmatkin johtajat. Laudalaiset kertoivat, että hän pelasti Wolodyjowskin, Skrzetuskit, Mirskin ja Oskierkan Radziwillin käsistä. Itsekään hän ei salannut ansioitaan ja teki itselleen oikeutta, jotta kaikki tietäisivät, millaisen miehen kanssa olivat tekemisissä.
— Ei ole tapani kehuskella, — sanoi hän, — eikä puhella olemattomia, sillä totuus on minusta pääasia, sen voi sisarenpoikanikin todistaa.
Näin puhuen hän kääntyi Roch Kowalskin puoleen, joka heti astui esille hänen selkänsä takaa ja sanoi juhlallisella äänellä:
— Eno ei valehtele!
Ja Roch loi ympärilleen sellaisen katseen kuin etsisi uskalikkoa, joka voisi väittää häntä vastaan.
Kun ei ketään vastaanväittäjää ilmaantunut, alkoi Zagloba kertoa entisistä urotöistään: kuinka hän vielä herra Koniecpolskin eläessä kahdesti oli voittanut Kustaa Aadolfin, kuinka hän löi Chmielnickin, kuinka ruhtinas Jeremi seurasi joka kohdassa hänen neuvojaan ja uskoi hänelle kaikkien hyökkäysten johtamisen…
— Ja joka hyökkäyksen jälkeen, — jatkoi hän, — kun peittosimme viisi tai kymmenen tuhatta noita lurjuksia, löi Chmielnicki epätoivoissaan päänsä seinään ja hoki: »Ei kukaan muu ole sitä tehnyt kuin tuo pirun Zagloba!» Kun sitten tehtiin rauhansopimus, niin itse kaani katseli minua kuin kummaa ja pyysi kuvaani lähettääkseen sen sulttaanille lahjaksi.
— Tämmöisiä miehiä me nyt tarvitsemme enemmän kuin koskaan ennen, — sanoivat kuulijat.
Koska muutenkin oli kerrottu paljon herra Zagloban ihmeellisistä teoista, joiden maine kierteli ympäri valtakunnan, ja viimeiset tapahtumat Kiejdanyssa yhä vain vahvistivat miehen mainetta, niin hänen kunniansa yhä kasvoi ja ympäröi herra Zaglobaa kuin auringon loiste.
Päälliköt, kuten Zyromski, Kotowski, Jakob Kmicic ja Lipnicki, katselivat myös suurella kunnioituksella Zaglobaa. Hänen neuvojaan pyydettiin kaikissa asioissa, hänen älyään ihmeteltiin, sillä se oli melkein yhtä suuri kuin hänen urhoollisuutensa.