Vaali oli toimitettu aamulla, ja keskipäivällä oli sotajoukon tarkastus. Joukot asettuivat kentälle vieretysten hyvään järjestykseen, päälliköt ja liput etunenässä, ja rintaman ohi ratsasti ylipäällikkö töyhtöhattu päässä, kullattu komentosauva kädessä. Hän oli kuin luotu hetmaniksi. Hän katseli joukkoja, toista toisensa jälkeen, kuin paimen laumaansa, ja sotamiesten sydämet täytti riemu, kun he näkivät hänet komeana edessään. Jokainen päällikkö ratsasti häntä vastaan, ja hän vaihtoi sanan jokaisen kanssa, kiitti jotakin kohtaa, moitti toista. Nekin äsken saapuneista, jotka alussa eivät olleet tyytyväisiä vaaliin, olivat pakotetut myöntämään mielessään, että uusi ylipäällikkö oli sota-asioihin perehtynyt mies ja kykeni johtamaan.
Ainoastaan Wolodyjowski siveli hieman omituisesti viiksiään, kun uusi ylipäällikkö löi häntä toisten päällikköjen nähden olalle ja sanoi:
— Herra Michal, olen tyytyväinen teihin. Joukossanne vallitsee paras järjestys. Toimikaa edelleenkin tällä tavoin ja saatte olla varma, että minä en teitä unhota!
— Hitto vieköön! — kuiskasi Wolodyjowski Skrzetuskille palatessaan tarkastuksesta. — Olisiko oikea hetmani voinut sanoa minulle muuta?
Samana päivänä lähetti Zagloba pienempiä osastoja kaikkiin tarpeellisiin ja tarpeettomiin suuntiin. Kun nämä seuraavana aamuna palasivat, hän kuunteli tarkasti näitten kaikkien tiedonantoja ja lähti sitten Wolodyjowskin luo, joka asui yhdessä Skrzetuskien kanssa.
— Sotajoukon edessä minun on esiinnyttävä arvokkaasti, — sanoi hän ystävällisesti, — mutta meidän kesken saatamme säilyttää entisen luottamuksellisen suhteen… Täällä olen vanha ystävä enkä päällikkö. Teidän neuvoillenne panen arvoa, vaikka minulla on itsellänikin järkeä. Tiedän, että te olette kokeneita miehiä eikä teidän veroisianne sotilaita ole paljon koko valtakunnassa.
Hänet otettiin vastaan entiseen tapaan, ja »luottamuksellinen» suhde vallitsi. Vain Rzedzian ei uskaltanut kohdella häntä niinkuin ennen ja istui penkin äärimmäisessä päässä.
— Mitä aiotte tehdä? — kysyi Jan Skrzetuski.
— Ennen kaikkea palauttaa järjestyksen ja kurin ja antaa sotamiehille hommaa, etteivät he laiskistuisi toimettomuudessa. Huomasin kyllä, herra Michal, teidän murisevan kuin murmeli, kun lähetin nuo tiedustelujoukot kaikkiin ilmansuuntiin, mutta minun täytyi se tehdä totuttaakseni edes jollakin tavoin miehiä palvelukseen. Se on yksi syy. Toiseksi: mitä meiltä puuttuu? Ei miehiä, sillä niitä on tullut ja tulee edelleen riittävästi. Nekin aateliset, jotka ovat paenneet Masowian vojevodakunnasta Preussiin ruotsalaisten tieltä, tulevat tänne. Miehistä ja sapeleista ei ole puutetta, vain elintarpeita on liian vähän, ja ilman niitä ei mikään sotajoukko maailmassa pysty mihinkään. Niinpä olen ajatellut käskeä ottamaan kaikkea, mitä käsiin sattuu: karjaa, lampaita, sikoja, viljaa, heiniä sekä tästä vojevodakunnasta että Masowiasta, jossa vihollinen tähän asti myöskään ei ole käynyt ja jossa kaikkea on viljalti.
— Entä jos aateli nostaa melun, — huomautti Skrzetuski, — kun heiltä otetaan satoa ja elukoita?