— Sotajoukko on minulle tärkeämpi kuin aateli. Huutakoot! Muuten emme ota ilmaiseksi. Olen käskenyt antamaan kuitteja, ja niitä onkin jo valmiina niin paljon, että voisi puolet valtakunnasta niillä ottaa. Rahaa minulla ei ole, mutta kun sota päättyy ja ruotsalaiset on karkoitettu, niin valtio maksaa. Mitä puhutte? Pahempihan on aatelille, että nälkäinen sotajoukko ryhtyy ryöstämään. Aion tutkia metsät, sillä niissä kuuluu piileksivän paljon talonpoikia elintarpeineen. Kiittäköön sotajoukko Pyhää Henkeä siitä, että se neuvoi valitsemaan minut ylipäälliköksi, sillä ei tässä kukaan toinen niin hyvin selviäisi.
— Teidän armollanne on senaattorin pää, se on varmaa! — sanoi Rzedzian.
— Mitä? Heh! — sanoi Zagloba iloissaan kehumisesta. — Onpa sinullakin, veijari, älyä päässä! Katso vain, etten määrää sinua jonnekin edustajakseni, kun sattuu olemaan virka avoinna.
— Kiitän nöyrimmästi teidän armoanne! — sanoi Rzedzian.
— Tämmöiset ovat tuumani, — jatkoi Zagloba. — Ensin kootaan elintarpeita niin paljon kuin olisi meidän kestettävä piiritys. Sitten rakennamme varustuksia leirin ympärille, ja silloin saa Radziwill tulla ruotsalaisten ja vaikkapa pirujen kanssa. Heittiö olen, jos en tänne rakenna uutta Zbarazia.
— Oivallinen ajatus, totisesti! — huudahti Wolydojowski. — Mutta mistä saamme tykkejä?
— Kotowskilla on kaksi haupitsia, Kmicicillä yksi kevyt tykki, Bialystokissa neljä tykkiä, jotka oli määrä lähettää Tykocinin linnaan. Ette ehkä tiedä, että nämä tykit oli sitä varten hankittu jo viime vuonna. Ruutiakin kuuluu olevan jokaista varten niin paljon kuin tarvitaan sataan laukaukseen. Kyllä me selviydymme, hyvät herrat. Auttakaa te minua vain kaikessa. Olisipa aika ryypätä jotakin.
Wolodyjowski käski tuoda simaa, ja keskustelu jatkui pikarien ääressä.
— Te ajattelitte, että minusta tulisi ylipäällikkö vain nimeltä, — sanoi Zagloba maistellen maljastaan. — Nunquam! En tavoitellut sitä arvoa, mutta kun te minut siihen asetitte, niin vaadin kuuliaisuutta ja järjestystä. Tiedän, mitä merkitsee virka-arvo, ja saattepa nähdä: toisen Zbarazin tänne laitan, toisen Zbarazin totisesti! Läkähtyy siinä Radziwill ja läkähtyvät ruotsalaiset ennenkuin nielevät minut. Soisinpa Chowańskinkin tuppautuvan tänne — piilottaisinpa hänet niin, ettei häntä löydettäisi viimeisellä tuomiollakaan. Täällähän ne ovat lähellä, tulkoot koettamaan! Simaa, herra Michal!
Wolodyjowski täytti pikarin. Zagloba joi sen yhdellä henkäyksellä pohjaan, rypisti kulmakarvojaan aivan kuin muistellen jotakin ja sanoi: