Sitten hän kääntyi toisten päällikköjen puoleen:
— Minun itseni on jäätävä leiriin, sillä ensiksikin on kaikki edesvastuu minulla ja toiseksi ei ole arvoni mukaista ruveta tekemisiin rosvojen kanssa. Kunhan Radziwill tulee, niin nähdään oikeassa sodassa, kumpi on etevämpi, hetmaniko vai minä!
Wolodyjowski ja hänen miehensä lähtivät mielellään, sillä leirielämä ikävystytti heitä ja mieli teki veritöihin. Laulaen he lähtivät matkaan, ja ylipäällikkö, istuen hevosen selässä risti kädessä, siunasi lähtijät. Jotkut ihmettelivät Zagloban menettelyä, mutta hän itse muisti, että Zolkiewski ja muutkin hetmanit tavallisesti myös siunasivat taisteluun lähteviä joukkoja. Muutenkin hän mielellään järjesti kaikki toimenpiteensä juhlallisiksi kohottaakseen arvoaan sotamiesten silmissä.
Tuskin oli joukko ennättänyt kadota näkyvistä, kun hän jo alkoi huolestua sen kohtalosta.
— Jan, — sanoi hän, — eikö olisi lähetettävä hiukan lisää miehiä
Wolodyjowskille?
— Olkaa huoletta! — vastasi Skrzetuski. — Wolodyjowskista on tämä retki samaa kuin pienen annoksen syöminen. Tämmöistähän hän, Luoja nähköön, on tehnyt koko elämänsä ajan.
— Entäpä jos hän joutuu taistelemaan ylivoimaa vastaan? Nec Hercules contra plures.
— Ei tarvitse puhua semmoisesta soturista! Hän ottaa kaikesta selon ennen hyökkäystä, ja jos vihollinen on ylivoimainen, niin hän kaappaa minkä voi ja tulee pois tahi pyytää itse apuväkeä. Voitte olla rauhassa. Kului kolme päivää. Leiriin tuli runsaasti muonaa, saapui miehiäkin palvelukseen, mutta herra Michalista ei kuulunut mitään. Zagloba tuli yhä levottomammaksi, ja huolimatta Skrzetuskin selityksistä, että Wolodyjowski ei mitenkään voinut ennättää tässä ajassa takaisin retkeltään, hän lähetti sata Kmicicin ratsumiestä tiedusteluretkelle.
Tiedustelijat lähtivät, ja taasen meni kaksi päivää ilman mitään tietoja.
Vihdoin seitsemäntenä päivänä, harmaana, sumuisena iltapäivänä,
Bobrownikiin muonitusasioissa lähetetyt sotamiehet palasivat nopeasti
leiriin ja ilmoittivat nähneensä sotajoukon tulevan metsästä
Bobrownikin luona.