— Sen kaiken on herra Wolodyjowski minulle kertonut, — sanoi Sapieha, — ja minä huomaan tuossa miehessä suurta kiintymystä teihin. Vahinko, että hän ei yhtä suuresti rakasta isänmaata. Mutta sellaiset ihmiset, joilla ei ole mitään johtotähteä, eivät palvele ketään kunnollisesti ja ovat valmiit pettämään jokaisen samoin kuin tässä tapauksessa Kmicic Radziwillin.
— Mutta meidän joukossamme ei ole pettureita, ja kaikki me olemme valmiit puolustamaan viimeiseen veripisaraan asti teidän jalosukuisuuttanne! — sanoi Zyromski.
— Uskon, että täällä on mitä oivallisimpia sotilaita, vastasi vojevoda, - mutta en aavistanut, että täällä olisi kaikki niin hyvässä järjestyksessä. Siitä minun on oltava kiitollinen herra Zagloballe.
Zagloba punastui ilosta, sillä hänestä oli tuntunut kaiken aikaa, että Vitebskin vojevoda kohteli häntä ystävällisesti, mutta ei sillä arvonannolla, jota entinen ylipäällikkö olisi toivonut. Hän alkoi kertoa kaikesta mitä oli tehnyt, millaisia varastoja oli koonnut, miten oli hankkinut aseita ja muodostanut jalkaväkiosaston sekä miten laajaan kirjeenvaihtoon hänen oli täytynyt ryhtyä. Hieman kerskailevasti hän mainitsi kirjeistä, jotka hän oli lähettänyt maanpaossa olevalle kuninkaalle, Chowańskille ja vaaliruhtinaalle.
— Saatuaan minun kirjeeni täytyy vaaliruhtinaan selvästi asettua joko meidän puolellemme tahi meitä vastaan, — sanoi hän ylpeästi.
Vitebskin vojevoda oli iloinen mies ja kenties tullut hieman iloiselle päälle. Hän siveli viiksiään, hymähti ivallisesti ja sanoi:
— Ettekö ole kirjoittanut Saksan keisarille?
— En, — sanoi Zagloba hämmästyen.
— Se on vahinko, — vastasi vojevoda. — Siinähän olisitte puhunut vertaisellenne.
Päälliköt purskahtivat nauramaan, mutta Zagloba kiiruhti osoittamaan, että jos vojevoda pyrki olemaan viikate, niin hän puolestaan oli kivi, johon viikate kalahtaa.