— Teidän jalosukuisuutenne! — sanoi hän. — Vaaliruhtinaalle saatoin kirjoittaa, sillä olen sikäli itsekin aatelismiehenä vaaliruhtinas, että jokin aika sitten olin äänelläni valitsemassa Jan Kasimiria.
— Hyvin sanottu! — lausui Vitebskin vojevoda.
— Mutta niin mahtavan herran kuin keisarin kanssa en ole kirjeenvaihdossa, — jatkoi Zagloba, — ettei minuun sovitettaisi sananpartta, jonka kuulin Liettuassa…
— Miten se kuului?
— »Mikä lieneekin nöyräpäinen — mahtaa olla Vitebskistä!» — vastasi
Zagloba tyynesti.
Päälliköt tämän kuultuaan pelästyivät, mutta Vitebskin vojevoda kävi selkä kenossa istumaan ja nauroi vatsaansa pidellen.
— Hyvinpä minut höyhensi!… Sallikaa minun syleillä teitä!… Kun rupean parranajohommaan, pyydän teiltä kieltänne lainaksi!
Kemut jatkuivat myöhään yöhön. Ne keskeytti muutamien Tykocinissa asuvien aatelisten tulo. Nämä ilmoittivat Radziwillin etujoukkojen saapuneen jo mainitun kaupungin luo.
KUUDES LUKU.
Radziwill olisi jo kauan sitten hyökännyt Podlasieen, jolleivät erityiset syyt olisi pidättäneet häntä Kiejdanyssa. Ennen kaikkea hän odotti ruotsalaisia apujoukkoja, mutta Pontus de la Gardie viivytteli tahallaan niiden lähettämistä. Vaikka ruotsalainen kenraali oli sukua itse kuninkaalle, niin hän ei sittenkään syntyperään, vaikutusvaltaan ja rikkauteen nähden vetänyt vertoja tuolle liettualaiselle ylimykselle. Kun nyt kohtalo oli niin järjestänyt, että Radziwill oli riippuvainen Pontuksesta, niin kenraalille tuotti tyydytystä, kun sai osoittaa valtaansa ja antaa tuon mahtavan herran tuntea riippuvaisuutensa.