— Pari vuotta sitten hän olisi pitänyt onnena saada minulta kirjeen ja olisi määrännyt sen testamentissa jälkeläisilleen, mutta nyt hän esiintyy melkein hallitsijan tavoin, — sanoi Radziwill hoviherroilleen.
Muuan hoviherroista, laajalti koko ympäristössä tunnettu leukailija, uskalsi kerran tämän johdosta vastata:
— Sananlasku sanoo, että sitä niittää mitä kylvää. Radziwill suuttui ja käski panna miehen torniin, mutta päästi hänet sieltä pois seuraavana päivänä ja lahjoitti hänelle kultaisen soljen, sillä hänellä kerrottiin olevan rahaa, ja ruhtinas tahtoi lainata häneltä rahoja velkakirjaa vastaan. Aatelismies otti soljen vastaan, mutta ei antanut rahaa.
Viimein tuli ruotsalaisia apujoukkoja kahdeksansataa raskasaseista ratsumiestä. Kolmesataa jalkamiestä ja sata kevyttä ratsumiestä oli Pontus lähettänyt suoraan Tykocinin linnaan, jotta hänellä olisi siellä kaiken varalta oma joukkonsa.
Chowańskin joukot väistyivät näitten miesten tieltä tekemättä heille vähintäkään vastarintaa. Liittoutuneitten joukot olivat tähän aikaan hajaantuneina ympäri Podlasien ja ryöstelivät vain Radziwillin tiluksia.
Luultiin apujoukkojen saavuttua ruhtinaan lähtevän heti liikkeelle, mutta hän viivytteli yhä. Syynä siihen olivat viestit, jotka kertoivat liittoutuneitten päällikköjen olevan riidassa keskenään.
— Täytyy antaa heille aikaa käydä kiinni toistensa haiveniin, — sanoi ruhtinas. — He syövät toisensa itse ilman sotaakin, ja sitten me käymme Chowańskin kimppuun.
Mutta pian alkoi tulla aivan toisenlaisia sanomia. Päälliköt eivät olleetkaan tuhonneet toisiaan, vaan olivat päinvastoin kokoontuneet sovussa Bialystokiin. Ruhtinas vaivasi päätään miettimällä tuon muutoksen syytä. Viimein tuli ruhtinaan korviin ylipäällikön nimi Zagloba. Kerrottiin leirin varustuksista, muonituksesta, tykeistä, jotka Zagloba oli ottanut Bialystokista, liittoutuneitten joukon kasvamisesta ja joukoittain tarjoutuvista vapaaehtoisista. Ruhtinas Janusz vimmastui niin, että toisinaan ei kukaan uskaltanut häntä lähestyä.
Vihdoin saivat joukot käskyn valmistautua lähtöön. Yhdessä päivässä oli koko divisioona valmiina: rykmentti saksalaista jalkaväkeä, kaksi skotlantilaista, yksi liettualainen. Herra Korf johti tykistöä, Ganchoff ratsuväkeä. Paitsi rakuunoita ja ruotsalaisia ratsumiehiä oli siinä vielä Niewiarowskin lentävä joukko ja itse ruhtinaan mainio joukko-osasto. Se oli varsin voimakas sotajoukko, jossa oli veteraaneja. Tämän suuruisella sotavoimalla oli ruhtinas ensikertoja sotiessaan Chmielnickiä vastaan saanut ne voitot, jotka olivat tehneet hänen nimensä kuolemattomaksi.
Mutta nyt oli tämän kuuluisan soturin tähti laskemassa, ja hänellä itsellään oli pahoja aavistuksia. Hän katsoi tulevaisuuteen eikä nähnyt selvästi. Hän menee Podlasieen, murskaa ratsujensa alle kapinoitsijat, antaa nylkeä nahan iljettävältä Zaglobalta — entä mitä sitten? Miten asiat sitten kehittyvät? Iskeekö hän Chowańskin kimppuun, kostaa entiset kolttoset ja niittää uusia laakereita? Hän ajatteli näin ja epäröi. Yhä enemmän huhuttiin, että pohjoiset joukot peläten ruotsalaisia lakkaavat sotimasta ja kenties yhtyvät Jan Kasimiriin. Silloin menisi Radziwillilta viimeinen tilaisuus näyttää voimaansa. Jos Jan Kasimir osaisi tehdä rauhan ja saada nykyiset vihamiehensä lähtemään ruotsalaisia vastaan, niin onni voisi kääntyä hänen puolelleen ja samalla Radziwillia vastaan.