Puolasta tosin tuli parempia sanomia. Ruotsalaisten menestys oli suurempi kuin oli osattu odottaa. Vojevodakunta toisensa jälkeen alistui heidän valtaansa. Suur-Puolassa he hallitsivat kuin Ruotsissa, Varsovassa oli vallassa Radziejowski. Vähä-Puola ei tehnyt vastarintaa. Krakovan antautumista odotettiin joka hetki. Sotajoukon ja aatelin hylkäämänä ja menettäneenä luottamuksen kansansa uskollisuuteen oli kuningas poistunut Sleesiaan, ja itse Kaarle Kustaa ihmetteli, miten helposti hän oli kukistanut tuon mahtavan sotavoiman, joka oli ennen voittoisasti taistellut ruotsalaisiakin vastaan.
Mutta noissa helposti saavutetuissa voitoissapa juuri Radziwill näki vaaran, joka uhkasi häntä. Hän aavisti, että menestyksen sokaisemat ruotsalaiset eivät ota häntä lukuun eivätkä välitä hänestä, varsinkin kun oli nähty, että hän ei ollutkaan niin mahtava ja kaikkivaltias Liettuassa kuin kaikki ja hän itsekin olivat luulleet.
Antaisiko näin ollen Ruotsin kuningas hänelle Liettuan tahi edes Valko-Venäjän? Eiköhän mieluummin luovuttamalla jonkin itäisen kolkan valtiosta tyydyttäisi alati nälkäistä naapuriaan, jotta hänellä olisi vapaat kädet Puolassa?
Nämä kysymykset alati vaivasivat Janusz-ruhtinaan mieltä. Hän epäili, että Pontus de la Gardie ei olisi uskaltanut kohdella häntä niin yliolkaisesti, jos ei olisi ollut varma siitä, että kuningas hyväksyy hänen menettelynsä. Saattoipa olla pahemminkin, nimittäin että hänelle suorastaan oli annettu ohjeet niin menetellä.
— Niin kauan kuin johdettavanani on muutamia tuhansia miehiä, — ajatteli Radziwill, — minuun vielä kiinnitetään huomiota, mutta kun minulta loppuvat rahat ja palkatut rykmenttini hajaantuvat — miten silloin käy?
Hän ei ollut saanut veroja äärettömiltä tiluksiltaan. Suurin osa niistä, joka oli Liettuassa ja ulottui aina Kiovan Podlesiaan saakka, oli ryöstetty putipuhtaaksi, loput olivat liittoutuneitten käsissä.
Toisinaan ruhtinaasta tuntui, että hän on syöksymässä kuiluun. Kaikkien hänen toimiensa ja vehkeilyjensä tuloksena oli vain, että hän sai petturin nimen.
Toinenkin näky häntä kauhistutti, nimittäin — kuolema. Joka yö se seisoi hänen vuoteensa päässä ja viittasi hänelle kädellään kuin sanoakseen: »Tule pimeyteen, toiselle puolen Tuonelan virran…»
Jos hän olisi ollut kunniansa kukkulalla, jos hän olisi voinut vaikkapa vain yhdeksi päiväksi tahi tunniksi panna päähänsä kruunun, jota hän niin kiihkeästi oli halunnut, niin hän olisi ottanut tuon peloittavan, äänettömän vieraan vastaan silmäänsä räpäyttämättä. Mutta kuolla kunniattomana ja ihmisten halveksimana oli pahempaa kuin helvetissä eläminen tuosta miehestä, joka oli ylpeä kuin saatana.
Usein hän ollessaan yksin tahi vain kahden kesken astrologinsa kanssa, johon hän suuresti luotti, painoi käsillään ohimoitaan ja toisteli käheällä äänellä: