— Niinkö kauniilta hän sinusta näytti? Se on hyvä. Jumala johti sinut tulemaan tänne. Minun on helpompi olla, kun näen sinut… Entä mitä viestejä tuot de publicis?… Mitä vaaliruhtinas puuhaa?
— Tiedäthän, että hän on tehnyt liiton preussilaisten kaupunkien kanssa?
— Tiedän.
— Mutta ne eivät oikein luota häneen… Danzig ei tahdo ottaa vastaan hänen joukkojaan… Saksalaisilla on hyvä nenä.
— Senkin tiedän. Etkö ole kirjoittanut hänelle? Mitä hän ajattelee meistä?
— Meistä?… toisti Boguslaw hajamielisesti. Hän alkoi vilkuilla ympärilleen huoneessa ja nousi sitten paikaltaan. Ruhtinas Janusz luuli hänen jotakin etsivän, mutta hän meni kuvastimen luo, katsoi siihen ja alkoi sivellä oikealla kädellään kasvojaan. Viimein hän sanoi:
— Iho on hiukan halkeillut matkalla, mutta huomenna se on jo terve… Mitäkö vaaliruhtinas ajattelee meistä? Ei mitään… Kirjoitti, ettei unohda meitä.
— Ei unohda? Kuinka niin?
— Minulla on kirje mukanani. Näytän sen sinulle… Hän kirjoittaa, että kävipä miten tahansa, niin hän ei unhota meitä… Minä uskon sen, sillä sitä vaatii hänen oma etunsa. Vaaliruhtinas välittää valtiostamme saman verran kuin minä vanhasta peruukistani ja antaisi sen mielellään ruotsalaisille, jos voisi kahmaista itselleen Preussin. Mutta ruotsalaisten mahtavuus alkaa tehdä hänet levottomaksi, ja hän tahtoisi vastaisen varalta liittolaisen, ja sen hän saa sinusta, jos sinä nouset Liettuan valtaistuimelle.
— Kun vain se toteutuisi!… En minä sitä valtaistuinta itseni takia tavoittele!