— En usko silmiäni… on kuin näkisin unessa tämän, — sanoi hän taluttaen Oleńkan pöytään. — Sanokaa minulle, ihana jumalatar, mikä ihme on siirtänyt teidät Olymposta Kiejdanyyn?
— Vaikka olenkin vain yksinkertainen aatelistyttö enkä jumalatar, — vastasi Oleńka, — en kuitenkaan ole niin yksinkertainen, että pitäisin teidän ylhäisyytenne sanoja muuna kuin kohteliaisuutena.
— Vaikka koettaisin olla kuinka kohtelias, niin en pysty sanomaan niin paljon kuin teidän kuvastimenne.
— Se ei puhu kohteliaammin, vaan totuudenmukaisemmin, — sanoi Oleńka, pannen ajan muodin mukaisesti suunsa suppuun.
— Jos tässä huoneessa olisi kuvastin, veisin teidät heti sen eteen… Mutta katsokaa sen puutteessa silmiini, niin huomaatte, että niiden ihailu on vilpitön.
Boguslaw taivutti päätään, ja Oleńkaa kohtasivat hänen säihkyvät silmänsä, suuret ja mustat kuin sametti, mutta samalla lempeät, läpitunkevat ja liekehtivät. Tytön kasvoille kohosi heleä puna, hän loi silmänsä alas ja vetäytyi hiukan poispäin, sillä hän tunsi Boguslawin painavan kädellään hiljaa hänen kättään rintaansa vasten.
Käytiin pöytään. Boguslaw istuutui Oleńkan viereen, ja näkyi, että tytön kauneus teki häneen erittäin voimakkaan vaikutuksen. Varmaankin hän oli luullut tapaavansa aatelistytön, joka oli arka kuin hirvi ja punaposkinen kuin unikon kukka, mutta saikin nähdä ylpeän neidin, jonka silmistä näkyi taipumaton tahto, äly ja pelottomuus, kasvoissa kuvastui tyyneys, mutta koko olemus oli samalla niin suloinen ja viehättävä, että hän missä kuninkaallisessa hovissa tahansa olisi joutunut kunnioittavan huomion esineeksi maan ensimmäisten ritarien puolelta.
Hänen kauneutensa herätti ihailua ja omistamisen halua, mutta samalla hänessä oli jonkinmoista ylhäisyyttä, joka sai Boguslawin pakostakin ajattelemaan: »Olin liian nopea puristamaan hänen kättään… Tuollaiset pitää ottaa taitavasti eikä yllättämällä.»
Kuitenkin hän päätti voittaa tytön sydämen ja tunsi hurjaa iloa ajatellessaan, että oli tuleva hetki, jolloin tuo neitseellinen majesteetillisuus ja puhdas kauneus taipuu hänen tahtoonsa. Kmicicin ankarat kasvot asettuivat tämän unelman tielle, mutta se vain kiihoitti yhä enemmän rohkeata nuorta miestä. Nämä tunteet saivat punan nousemaan hänen poskilleen, hänen verensä alkoi kiertää nopeammin, ja hän säteili kuin timanttinsa.
Keskustelu pöydässä tuli yleiseksi, eli paremmin sanoen muuttui yhteiseksi Boguslawin ylistelyksi, jota tämä loistava ritari kuunteli hymyillen aivan kuin se olisi hänelle tuttu ja jokapäiväinen asia. Ensin puhuttiin hänen urotöistään sodassa ja hänen kaksintaisteluistaan. Hänen voittamiensa ruhtinaitten, markiisien ja paronien nimiä mainittiin yhä useampia, ja hän itse lisäsi niihin silloin tällöin välinpitämättömästi vielä jonkun. Kuulijat hämmästyivät, ruhtinas Janusz silitti tyytyväisenä pitkiä viiksiään ja Ganchoff sanoi: