— Älkää moittiko liettualaista armeijaa! — vastasi Charlamp. — Carolus on suuri sotapäällikkö, eikä ole helppoa olla hänen kanssaan tekemisissä. Olettehan te, suurpuolalaiset, kokeneet sen itsekin Ujscien, Wolborzin ja Sulejowon luona ja kymmenissä muissa paikoissa. Joutuihan itse herra Czarnieckikin tappiolle Golebin luona. Miksi ei siis herra Sapieha olisi voinut kärsiä tappiota, etenkin kun te jätitte hänet oman onnensa nojaan!
— Niin, mitä me menimmekään leikkiin Warkan luo? — sanoi Zagloba nyrpeästi.
— Tiedän, että se ei ollut leikkiä, vaan kova taistelu, ja että Jumala antoi teille voiton. Mutta kukapa tietää, eikö olisi ollut parempi, että te ette olisi tänne lähteneet, sillä meillä sanotaan, että kummankin sotajoukkomme erikseen voi voittaa, mutta kun ne ovat yhdessä, eivät kaikki helvetin vallatkaan niille mitään mahda.
— Se on mahdollista, — sanoi Wolodyjowski. — Mutta mitä johtajat ovat päättäneet, sitä ei meidän tule arvostella. Kyllä on täytynyt olla syytä myöskin teissä!
— Sapieha on tietysti tehnyt jonkin tyhmyyden, kyllä minä hänet tunnen! — sanoi Zagloba.
— Sitä en voi kieltää! — murahti Charlamp. He vaikenivat ja katsahtivat vain silloin tällöin synkästi toisiinsa. Äsken he olivat olleet täynnä luottamusta ja toivoa, mutta nyt näytti valtakunnan onni taas olevan vaarassa. Viimein sanoi Wolodyjowski:
— Herra kastellaani on tulossa! Näin sanoen hän poistui huoneesta. Czarniecki palasi tosiaankin. Wolodyjowski juoksi häntä vastaan ja alkoi huutaa:
— Herra kastellaani! Ruotsin kuningas on lyönyt Liettuan armeijan ja päässyt satimesta! Täällä on sanansaattaja, jolla on kirjeitä Vilnon vojevodalta!
— Missä mies itse on? — huudahti Czarniecki.
— Minun luonani. Lähetän hänet heti! Mutta Czarnieckiin oli sanoma tehnyt niin syvän vaikutuksen, että hän ei tahtonut odottaa, vaan hyppäsi heti hevosen selästä ja lähti Wolodyjowskin kanssa tämän asuntoon.