Tässä Zagloba kuiskasi Skrzetuskille:
— Hän koettaa pistää miehen pussiin! Mutta Charlamp vastasi empimättä:
— Koska armeijaa ei ole hajoitettu, niin siinä ei ole mitään kokoamistakaan. Tosin viisisataa vapaaehtoista katosi, eikä niitä ollut kaatuneittenkaan joukossa, mutta sehän on tavallista, eikä armeijalle siitä ollut mitään vahinkoa. Päinvastoin on herra hetmani lähtenyt hyvässä järjestyksessä seuraamaan kuninkaan jäljessä.
— Ettekö menettäneet tykkejä?
— Emme, paitsi niitä neljää, jotka ruotsalaiset naulitsivat, kun eivät voineet ottaa mukaansa.
— Huomaan, että puhutte totta. Kertokaa nyt, miten kaikki tapahtui.
— Incipiam! — sanoi Charlamp. — Kun jäimme yksin, huomasi vihollinen armeijan Veikselin rannalta lähteneen ja vain vapaajoukkoja olevan niiden sijalla. Ajattelimme, taikka oikeastaan herra Sapieha ajatteli, että ruotsalaiset hyökkäävät niiden kimppuun ja lähetti heille joitakin apujoukkoja, mutta vähäisiä, ettei heikontaisi itseään. Mutta ruotsalaisten leirissä oli kuhinaa kuin mehiläispesässä. Illan suussa ne alkoivat keräytyä suurin joukoin Sanin rannalle. Olimme vojevodan asunnossa. Sinne tuli herra Kmicic, joka nyt nimittää itseään Babinicziksi, ilmoittamaan asiasta. Mutta herra Sapiehalla oli juuri alkamassa kemut, joihin oli saapunut paljon aatelisnaisia Krasnikista ja Janowosta, ja kun herra vojevoda pitää paljon kauniimmasta sukupuolesta…
— Ja pitää paljon myös kemuista! — keskeytti Czarniecki.
— Kun minä en ole siellä, niin ei ole ketään, joka saisi hänet pysymään kohtuuden rajoissa! — huomautti Zagloba.
— Ehkäpä joudutte sinne pikemmin kuin luulette! — sanoi Czarniecki.