— Olemme valmiit uhraamaan henkemme teidän jalosukuisuutenne kanssa! — vastasivat yhteen ääneen kaikki upseerit.
— Kunhan ne vain ryhtyisivät piiritykseen, — sanoi Zagloba, — eivätkä luopuisi koko aikeesta… Hyvät herrat! Minä johdan ensimmäisenä uloshyökkäyksen!
— Ja minä seuraan enoa! — huusi Roch Kowalski. — Käyn itse kuninkaan kimppuun!
— Nyt muureille! — komensi linnan päällikkö Zamoyski.
Muureilla oli sotamiehiä kuin kukkasia. Jalkaväkirykmentit, joiden veroisia ei ollut koko valtakunnassa, seisoivat valmiina vieretysten musketit käsissä ja silmät suunnattuina kedolle. Vähän palveli niissä muukalaisia, vain pieni määrä preussilaisia ja ranskalaisia; niissä oli etupäässä talonpoikaista nostoväkeä. Ne katselivat kärsimättöminä eteensä muistellen aikaisempia urotöitään. Tykkien luona, joiden pitkät kaulat kurottautuivat ikäänkuin uteliaina kenttää kohti, seisoi niiden hoitamiseen parhaiten perehtyneitä flaamilaisia. Linnoituksen ulkopuolella kierteli tykkien suojelemina keveitä ratsujoukko-osastoja, jotka olivat valmiit kiitämään joka hetki sinne, missä tarvittiin.
Linnan päällikkö kierteli muurien ympärillä rautavarustuksissaan kullattu komentosauva kädessä ja kyseli vähän väliä:
— Eikö niitä vielä näy?
Ja hän nyrpisti nenäänsä, kun joka kerta vastattiin kieltävästi.
Olikin vaikeata nähdä, sillä ilma oli jokseenkin pimeä. Mutta kello kymmenen tienoissa pimeys alkoi hälvetä. Taivas loisti sinisenä, näköpiiri laajeni, ja kohta alkoi länsipuolella olevilta muureilta kuulua huuto:
— Tulevat! Tulevat! Tulevat!