Ruotsalaisten tuli heikkenee yhä.
— Seis! — komentaa vojevoda.
Mutta joukko ei kuule häntä, vaan syöksyy sokeasti eteenpäin. Äkkiä ilmestyy valkoinen lippu Krakovan portin päälle.
Czarniecki oli puhkaissut Danzigin talon ja syöksynyt kuin hirmumyrsky kaupunkiin, ja kun hetkistä myöhemmin liettualaisten liput liehuivat muureilla myös Pyhän Hengen kirkon puolella, huomasi Wittenberg vastarinnan jatkamisen hyödyttömäksi.
Torvensoittajat alkoivat silloin antaa merkkejä muureilta, ja valkoisia lippuja heiluteltiin. Sen nähtyään puolalaiset päälliköt keskeyttivät väkirynnäkön, minkä jälkeen kenraali Lewenhaupt muutamien päälliköitten seuraamana ratsasti ulos uuden kaupungin portista ja kiiti täyttä laukkaa kuninkaan luo.
Jan Kasimir oli jo kaupungin herrana, mutta hyväsydämisyydessään hän pyrki tekemään voitavansa verenvuodatuksen estämiseksi ja piti kiinni ennen määräämistään antautumisehdoista. Kaupunki oli luovutettava puolalaisille kaikkine sinne koottuine aarteineen. Jokainen ruotsalainen sai lähtiessään ottaa mukaansa vain sen verran tavaraa, kuin hänellä oli ollut Ruotsista tullessaan. Varusväki päällikköineen sai aseet käsissä lähteä kaupungista ja viedä mukanaan sairaat ja haavoittuneet sekä Varsovassa olevat ruotsalaiset vallasnaiset. Ruotsalaisten palveluksessa olevat puolalaiset saivat armahduksen sillä perusteella, että he todennäköisesti eivät olleet vapaaehtoisesti jääneet palvelukseensa. Poikkeus tehtiin vain ruhtinas Boguslaw Radziwilliin nähden, ja tähän Wittenberg suostui sitäkin helpommin, kun ruhtinas tällä hetkellä oli Douglasin leirissä Bugin luona.
Antautumissopimus allekirjoitettiin heti. Kaikkien kirkkojen kellot alkoivat soida ja kuuluttaa kaupungille sekä koko maailmalle, että pääkaupunki taas oli siirtynyt laillisen hallitsijan käsiin. Tuntia myöhemmin alkoi kaupunkiin tulvia köyhintä väestöä pyytämään apua ja leipää puolalaisten leiristä, sillä kaikki muut, paitsi ruotsalaiset, olivat jo kärsineet nälkää. Kuningas käski jakamaan niin paljon kuin mahdollista oli ja ratsasti itse katsomaan ruotsalaisen varusväen lähtöä.
Hänen ympärillään oli häikäisevän loistava seurue. Melkein kaikki sotaväkikin kokoontui kuninkaan vierelle, sillä kaikki olivat uteliaita näkemään ruotsalaisia, joiden kanssa he muutama tunti sitten olivat niin hurjasti ja verisesti taistelleet. Jokaisella portilla seisoi heti antautumissopimuksen allekirjoittamisesta lähtien puolalaisia komissaareja pitämässä silmällä, että ruotsalaiset eivät veisi kaupungista mitään saalista.
Ensin tuli ratsuväki, jota ei ollut paljon. Sitä seurasi kenttätykistö keveine tykkeineen — isot tykit piti luovuttaa puolalaisille. Sotamiehet kulkivat tykkien vieressä palavat sytyttimet käsissä. Heidän jäljessään seurasi liehuvia lippuja, jotka tekivät kunniaa Puolan kuninkaalle, äskeiselle maanpakolaiselle. Tykkimiehet marssivat lujin askelin ja katsoivat puolalaisia ritareita suoraan silmiin aivan kuin sanoakseen: "Me tapaamme vielä toisemme!" ja puolalaiset ihailivat heidän ryhtiään ja vastoinkäymisistä murtumatonta miehuuttaan. Sitten tuli vaunuja, joissa oli upseereita ja haavoittuneita. Ensimmäisessä niistä oli kansleri Oxenstierna, jolle kuningas käski jalkaväen tehdä asein kunniaa osoittaakseen pitävänsä arvossa kuntoa vihollisessakin.
Rumpujen päristessä ja liehuvin lipuin tuli sitten verraton ruotsalainen jalkaväki, joka Supanhazyn sanojen mukaan oli kuin joukko kulkevia linnoituksia. Näitä seurasi kiireestä kantapäähän rautaan puettu loistava ritarijoukko, jonka siniseen lippuun oli ommeltu kultainen leijona. Läpi koko katselijani joukon kulki kuiske: