— Se on Zagloba!
Wolodyjowski oli arvannut oikein. Kun antautumisehdot olivat tulleet tunnetuiksi ja saapuneet Zagloban korviin, oli vanha aatelismies niin hirveästi vihastunut, että hän oli menettänyt vähäksi aikaa puhekykynsä. — Kun hän jossakin määrin pääsi entiselleen, kiiruhti hän nostoväen keskuuteen ja alkoi kiihoittaa mieliä. Häntä kuunneltiin halukkaasti, sillä yleinen mielipide oli, että niin miehuullisen ja vaikean kamppailun ja niin paljon verenvuodatuksen jälkeen olisi pitänyt paremmin kostaa viholliselle. Hillitön ja levoton aateli kerääntyi suurin joukoin Zagloban ympärille, ja hän puolestaan syyti täysin kourin palavia hiiliä ruutikasaan ja puhalsi puheillaan palon liekkiä yhä suuremmaksi, mikä onnistui sitäkin helpommin, kun päissä jo oli ennestään höyryä sen maljojen maistelun jäljeltä, joka välttämättömästi seurasi voittoa.
— Hyvät herrat! — puhui Zagloba. — Nämä vanhat kädet ovat jo viisikymmentä vuotta tehneet työtä isänmaan hyväksi, jo viisikymmentä vuotta vuodattaneet vihollisen verta, ja aivan äsken ne valloittivat Kazanowskien palatsin ja Bernhardilaiskirkon. Ja kun, hyvät herrat, ruotsalaiset menettivät rohkeutensa ja antautuivat, niin se tapahtui sen johdosta, että me suuntasimme tykit vanhaa kaupunkia kohti. Ei silloin säälitty meidän vertamme, virtoina annettiin sen juosta, säälittiin ainoastaan vihollista. Me, armaat veljet, jätimme omaisuutemme isännättömäksi, vaimomme miestään vaille, lapsemme isättömiksi… (oi lapsukaiseni, kuinka lieneekään nyt laitanne!) ja tulimme tänne, hyökkäsimme paljain rinnoin tykkejä vastaan, ja mikä on siitä palkkamme? Se, että Wittenberg saa vapaasti poistua, vieläpä hänelle osoitetaan kunnioitusta lähtiessään. Poistua saa isänmaamme pyöveli, uskomme herjaaja, Pyhän Neitsyen vannoutunut vihollinen, kotiemme ryöstäjä, vaimojemme ja lastemme murhaaja (oi, lapseni, missä olettekaan nyt!), hengellisen säädyn ja Jumalan palvelijain häpäisijä!… Oi sinua, onneton isänmaa! Häpeä sinulle, aateli! Uuden iskun olet taas saanut, pyhä uskomme! Itke, oi Częstochowo, sillä Wittenberg lähtee vapaasti ja tulee pian takaisin vaatimaan verta ja kyyneliä, surmaamaan ne, jotka vielä jäivät eloon, polttamaan sen, mikä vielä ei ole porona, häpäisemään sen, mitä ei vielä ole häväissyt! Itke, Suur-Puola ja Liettua, itkekää kaikki säädyt, niinkuin itken minä, vanha soturi, jonka täytyy hautaan menevänä vielä nähdä tuhonne! Voi sinua onneton Ilion, vanhan Priamoksen kaupunki! Voi! Voi! Voi!
Näin puhui Zagloba, ja tuhannet kuuntelivat häntä yltyen vihaan. Mutta hän meni eteenpäin toisten luo, voivotteli taas, löi rintaansa ja repi vaatteitaan. Hän meni myös varsinaisen sotaväen keskuuteen ja löysi sieltäkin halukkaita kuulijoita, sillä kaikki vihasivat hirveästi Wittenbergiä. Olisi heti syntynyt hurja mellakka, jos ei sitä olisi hillinnyt Zagloba itse, joka pelkäsi, että Wittenberg voisi mellakan puhjettua ennen aikojaan jollakin tavoin pelastua, kun taas, jos se syntyisi silloin, kun Wittenberg lähtee kaupungista ja ilmestyy näkyviin, hänet voitaisiin seivästää sapeleihin ennenkuin kukaan huomaakaan, mistä on kysymys.
Hänen laskelmansa pitivät täydelleen paikkansa. Nähdessään vihatun sortajan hillitön ja puoleksi juopunut aateli joutui raivon valtaan, ja hirveä myrsky puhkesi ilmi. Neljäkymmentätuhatta sapelia välähti ilmassa, neljäkymmentätuhatta kurkkua karjui: "Kuolema Wittenbergille! Antakaa hänet tänne!" Aateliin yhtyi vielä kurittomampi ja äskeisessä verileikissä villiintynyt palvelijajoukko ja osa säännöllistäkin sotaväkeä, ja kiihtynyt joukko alkoi lähestyä uhkaavasti ruotsalaista esikuntaa.
Aluksi olivat kaikki neuvottomia, vaikka jokainen heti ymmärsi, mitä oli tekeillä. "Mitä on tehtävä?" huudettiin kuninkaan ympärillä. — "Laupias Jumala!" "Häntä on suojeltava!" "Häpeä on olla pitämättä sanaansa!"
Raivostunut joukko tunkeutuu rykmenttien väliin ja työntää niitä paikoiltaan, ne sekaantuvat eivätkä voi vastustaa joukon painoa. Ympärillä näkyy sapeli sapelin vieressä ja niitten takana hehkuvia kasvoja, säihkyviä silmiä ja avoimia suita. Melu ja rajut huudot tulevat hetki hetkeltä kovemmiksi. Etumaisina kulkevat rengit, palvelijat ja armeijan huonoimmat ainekset enemmän petojen tahi paholaisten kuin ihmisten näköisinä.
Myöskin Wittenberg ymmärsi, mistä oli kysymys. Hän tuli kalpeaksi kuin palttina, kylmä hiki nousi hänen otsalleen, ja — merkillistä kyllä — tuo sotamarski, joka oli valmis uhmailemaan koko maailmaa, tuo niin monen armeijan voittaja, tuo niin monen kaupungin valloittaja, tuo vanha soturi pelästyi nyt niin tuota kirkuvaa joukkoa, että joutui pois suunniltaan. Hänen koko ruumiinsa alkoi vavista, kädet riippuivat hervottomina, hän vaikeroi, sylki valui hänen suustaan kultaisille vitjoille ja marskin sauva putosi kädestä. Kamala joukko tuli yhä lähemmäksi, raivoisat kasvot ympäröivät jo onnettomia kenraaleita joka puolelta - hetkinen vielä, niin heidät hakataan kappaleiksi.
Muut kenraalit vetivät miekkansa kuollakseen ase kädessä niinkuin soturin sopii, mutta vanha sotamarski oli aivan voimaton ja sulki silmänsä. Silloin Wolodyjowski riensi ruotsalaisen esikunnan avuksi. Hänen rykmenttinsä tunkeutui miesjoukon läpi ja hajoitti sen niinkuin täysin purjein kiitävä laiva hajoittaa meren aallot. Renkien huudot sekaantuivat laudalaisten huutoihin, mutta viimeksimainitut ennättivät aikaisemmin esikunnan luo ja ympäröivät sen silmänräpäyksessä läpipääsemättömänä muurina.
— Kuninkaan luo! — huusi pieni ritari.