Ja he lähtivät liikkeelle. Joka puolelta ympäröi heitä joukko, joka huitoi sapeleilla ja keihäillä ja kiljui yhä kovemmin, mutta he työntyivät eteenpäin ja iskivät väliin sapeleilla sivuilleen niinkuin susien ahdistama villisika käännähtelee taaksepäin.
Wolodyjowskia auttamaan riensi Woynillowicz, hänen jälkeensä vielä Wilczkowski kuninkaan rykmentin kanssa sekä ruhtinas Polubiriski, ja yhteisvoimin he veivät esikunnan kuninkaan eteen.
Mellakka ei tämän johdosta vähentynyt, vaan kasvoi päinvastoin yhä suuremmaksi. Vähän aikaa näytti siltä, kuin mieletön joukko välittämättä kuninkaan majesteetista olisi tahtonut riistää kenraalit hänen käsistään. Wittenberg oli hieman päässyt tasapainoon, mutta ei ollut vieläkään päässyt pelostaan. Hän astui alas hevosen selästä, ja niinkuin jänis koirien tahi susien ahdistamana etsii suojaa vaunun pyörien välistä, niin hänkin huolimatta luuvalostaan kompuroi aivan kuninkaan jalkojen luo.
Siinä hän lankesi polvilleen ja tarttuen kuninkaan jalustimeen huusi:
— Pelastakaa, teidän majesteettinne, pelastakaa! Minulla on teidän kuninkaallinen sananne, antautumissopimus on allekirjoitettu, pelastakaa, pelastakaa! Armahtakaa meitä! Älkää antako murhata minua!
Nähdessään näin häpeällistä nöyryyttä kuningas kääntyi vastenmielisyyttä tuntien poispäin ja sanoi:
— Rauhoittukaa, herra sotamarski!
Mutta hän itse oli huolestuneen näköinen, sillä hän ei tietänyt, mitä oli tehtävä. Suuri miesjoukko oli keräytynyt ympärille ja painautui uhkaavasti yhä lähemmäksi. Tosin rykmentit seisoivat taisteluasennossa ja Zamoyskin jalkaväki muodosti kuninkaan ympärille uhkaavan neliön, mutta miten päättyisi kaikki tämä?
Kuningas katsoi Czarnieckiin, mutta tämä vain kierteli viiksiään raivostuneena nostoväen kurittomuudesta.
Kansleri Korycinski sanoi: