— Niin. Toisinaan taas, kun mieleeni tuli, että hänessä saattoi herätä onneton kiihko, lohdutin itseäni sillä, että häntä ei minun puoleltani uhkaa mikään. Olin hänelle kiitollinen siitä, mitä hän oli tehnyt hyväkseni, ja Jumala tietää, että en osannut aavistaa hänen uusia ystävyydenosoituksiaan, vaan pelkäsin jo entisiäkin.
Ketling päästi huokauksen.
— Saanko puhua vapaasti? — kysyi hän oltuaan vähän aikaa vaiti.
— Puhukaa!
— Ruhtinaalla on vain kaksi uskottua, nimittäin Sakowicz ja Paterson. Minulle on Paterson hyvin suopea, koska olemme samoilta seuduilta kotoisin ja hän on minua kantanut käsillään. Sen, mitä tiedän, olen kuullut häneltä. Ruhtinas on teihin mielettömästi rakastunut. Kaikki, mitä täällä tapahtuu, kaikki nuo pidot, metsästysretket, näytelmät, niinkuin myös ne turnajaiset, joitten jälkeen minulta ruhtinaan käden iskusta tähän saakka on vuotanut verta suusta, kaikki ne on teidän takianne pantu toimeen. Ruhtinas rakastaa teitä, mutta hänen rakkautensa ei ole puhdasta, sillä hän tahtoo häväistä teidät, mutta ei mennä naimisiin kanssanne, sillä hänelle on määrätty ruhtinatar Anna. Älkää uskoko ruhtinasta, älkää luottako hänen hyviin töihinsä, älkää antako hänen näennäisen pidättyväisyytensä viedä itseänne harhaan, olkaa valpas ja varovainen, sillä täällä vaanii petos joka askelella. Ihan sydän jähmettyy siitä, mitä Paterson on kertonut minulle. Ei ole maailmassa Sakowiczin veroista konnaa. En voi siitä puhua, suorastaan en voi! Jos en olisi vannonut ruhtinaalle puolustavani hänen henkeään ja loukkaamattomuuttaan, niin tämä käsi ja tämä miekka vapauttaisivat teidät, neiti, uhkaavasta vaarasta!… Mutta ensiksi surmaisin Sakowiczin… Niin! Hänet ennen kuin kenenkään muun, hänet mieluummin kuin ne miehet, jotka kotimaassani vuodattivat isäni veren, ryöstivät omaisuutemme ja tekivät minusta maanpakolaisen palkkasoturin.
Ketling alkoi vavista kiihtymyksestä eikä saanut vähään aikaan sanaa suustaan, vaan puristi, vain miekkansa kahvaa, mutta sitten hän kertoi yhdessä hengenvedossa, mitä keinoja Sakowicz oli neuvonut ruhtinaalle.
Hänen suureksi hämmästyksekseen neiti Aleksandra pysyi varsin tyynenä huomatessaan tuon uhkaavan vaaran, vain hänen kasvonsa kalpenivat ja tulivat vielä vakavammiksi. Taipumaton tahto kuvastui hänen ankarassa katseessaan.
— Minä osaan puolustaa itseäni, — lausui hän, — niin totta kuin Jumala minua auttakoon!
— Ruhtinas ei vielä tähän saakka ole tahtonut seurata Sakowiczin neuvoa, — lisäsi Ketling, — mutta kun hän näkee, että hänen valitsemansa tie ei vie perille…
Ja hän alkoi kertoa syistä, jotka olivat Boguslawia pidättäneet.