Upseeri kohotti kauniit silmänsä ylöspäin, pani käden sydämelleen ja sanoi äänellä, joka oli hiljainen kuin tuulen humina, mutta myös surullinen kuin huokaus:
— Ah, neiti! Neiti!…
Samassa hän pelästyi luullen sanoneensa liikaa, painoi taas päänsä rinnalleen ja oli niinkuin hovimies, joka kuuntelee rakastetun kuningattaren käskyä.
— Olen täällä vieraitten keskellä ilman turvaa, — sanoi Oleńka, — ja vaikka luotankin siihen, että Jumala minua varjelee, niin tarvitsen ihmistenkin apua. Tahdotteko olla minulle veljenä? Tahdotteko varoittaa minua tarvittaessa, jotta tietäisin, mitä minun on tehtävä ja miten vältettävä paulat?
Oleńka ojensi kätensä nuorelle ritarille. Tämä polvistui hänen estelyistään huolimatta ja suuteli hänen sormiensa päitä.
— Sanokaa, mitä täällä ympärilläni on tekeillä? sanoi Oleńka.
— Ruhtinas rakastaa teitä! — vastasi Ketling. — Ettekö ole sitä huomannut?
Oleńka peitti kasvot käsiinsä.
— Olen huomannut, enkä ole. Toisinaan minusta on tuntunut, että se on vain hyvyyttä hänen puoleltaan.
— Hyvyyttä!… toisti upseeri kuin kaiku.