Ketling tuli heti, sillä hän oli onnellinen saadessaan hetkisen puhella sen kanssa, joka oli voittanut hänen sydämensä.
Neiti Billewicz alkoi kysellä häneltä.
— Herra ritari! — sanoi hän. — Kaikenlaisia uutisia kiertelee Taurogissa, ja me olemme aivan kuin metsään eksyneet. Jotkut sanovat, että ruhtinas Janusz kuoli luonnollisen kuoleman, toiset, että hänet hakattiin kuoliaaksi sapeleilla. Mikä oli hänen kuolemansa syy?
Ketling empi hetkisen. Näkyi, että hän taisteli ujouttaan vastaan.
Viimein hän punastui korvia myöten ja sanoi:
— Syynä vojevodan tappioon ja kuolemaan olette te, neiti!
— Minä?… — kysyi neiti Billewicz hämmästyen.
— Niin, sillä meidän ruhtinaamme jäi mieluummin Taurogiin kuin meni auttamaan serkkuaan. Hän unohti kaikki… teidän tähtenne.
Nyt Oleńka vuorostaan sävähti tulipunaiseksi. Syntyi vähän aikaa kestävä äänettömyys. Skotlantilainen seisoi hattu kädessä, katse maahan luotuna ja pää rinnalle painettuna, ja koko hänen olemuksensa huokui kunnioitusta. Viimein hän nosti päänsä pystyyn ja sanoi:
— Neiti, jos sanani ovat loukanneet teitä, niin sallikaa minun polvistua eteenne ja pyytää anteeksi!
— Älkää tehkö sitä, herra ritari! — vastasi neito vilkkaasti nähdessään nuoren ritarin jo alkavan notkistaa polveaan. — Tiedän, että olette puhunut vilpittömällä mielellä, sillä kauan jo olen nähnyt, että olette minulle myötätuntoinen. Eikö olekin niin?