— Törkeätä väkivaltaa! — huusi miekankantaja.
— Vaiti, kurjimus, tahi lyön sinut mäsäksi, — huusi ruhtinas.
Hän astui miekankantajaa kohti tarttuakseen tämän rinnuksiin ja paiskatakseen hänet seinää vasten. Mutta samassa Oleńka asettui heidän väliinsä.
— Mitä teidän korkeutenne tahtoo tehdä? — sanoi hän.
Ruhtinas pysähtyi.
Tyttö seisoi sieraimet laajentuneina, kasvot hehkuvina ja silmät säkenöivinä kuin vihastunut Minerva. Rinta kohoili kuin meren pinta, ja hän oli niin ihana seisoessaan siinä vihastuneena, että Boguslawin katsoessaan häntä valtasi voimakas intohimo.
Ruhtinaan viha lauhtui, hän tyyntyi ja katsoi vielä vähän aikaa Oleńkaan, hänen ilmeensä tuli lempeäksi, hän painoi pään rinnalleen ja sanoi:
— Antakaa anteeksi, taivaallinen neiti!… Sydämeni on niin täynnä murheita ja ikävyyttä, että en voi hillitä itseäni.
Sen sanottuaan hän poistui huoneesta. Oleńka väänteli käsiään, ja miekankantaja, joka oli tullut taas järkiinsä, repi tukkaansa huudahtaen:
— Minä olen turmellut kaikki, minä olen syynä sinun onnettomuuteesi!