Ruhtinas ei näyttäytynyt koko päivänä. Hän söi päivällistäkin omassa huoneessaan kahden kesken Sakowiczin kanssa. Hän oli kuohuissaan sydämen pohjaa myöten eikä kyennyt ajattelemaan niin selvästi kuin tavallisesti. Kuume jäyti häntä. Se oli alkua siihen ankaraan kuumetautiin, jonka kohtaukset häntä myöhemmin hirveästi vaivasivat. Mutta tällä kertaa hän katsoi tilansa johtuvan harvinaisen voimakkaasta rakkaudesta ja ajatteli, että hänen piti joko saada himonsa tyydytetyksi tahi kuolla.
Kerrottuaan koko keskustelunsa miekankantajan kanssa Sakowiczille hän sanoi:
— Käteni ja jalkani ovat tulessa, tulikipunoita liikkuu suonissani, suuni on kuiva. Tuhannen sarvipäätä, mitä tämä merkitsee?… Ei koskaan ennen minulle ole sattunut tällaista!…
— Teidän korkeutenne on täyteen ahdettu ennakkoluuloja aivan kuin paistettu salvokukko puuroa. Ruhtinas Puuropää!… Hahhahhah!
— Hölmö!
— Hyvä on!
— En tarvitse sukkeluuksianne!
— Ottakaa, teidän korkeutenne, luuttu ja menkää soittamaan tytön ikkunain alle. Kenties näette ikkunassa… miekankantajan nyrkin. Hyi hitto! Semmoistako on Boguslaw Radziwillin rohkeus?
— Hölmö!
— Hyvä! Huomaan, että teidän korkeutenne alkaa puhella itsekseen ja lausua itselleen totuuden päin silmiä. Rohkeammin vain, ei pidä antaa korkean arvon peloittaa itseään!