— Katsokaahan, Sakowicz, jos Kastorini heittäytyy kovin tuttavalliseksi, niin potkaisen sitä kuonoon! Teille voi kyllä käydä huonomminkin!
Sakowicz hyppäsi pystyyn yhtä raivostuneen näköisenä kuin aikaisemmin miekankantaja ja alkoi, erinomainen matkija kun oli, huutaa äänellä, joka hämmästyttävästi muistutti miekankantajan ääntä:
— Ollaanko täällä vankeja? Tahdotaan sortaa vapaata kansalaista, polkea perusoikeuksia?
— Riittää jo, — sanoi ruhtinas kuumeisesti. — Siellä suojeli tyttö omalla ruumiillaan tuota vanhaa aasia, mutta täällä ei ole ketään, joka suojelisi teitä.
— Koska hän astui esille, niin hänet olisi pitänyt ottaa!
— Sen teenkin! Mutta tässä on jotakin noituutta. Joko hän on taikonut minut tahi muuten ovat asianhaarat muodostuneet sellaisiksi, että minä suorastaan en voi hallita järkeäni… Kunpa olisitte nähnyt, miltä hän näytti suojellessaan tuota ukon rahjusta!… Mutta tehän olette tomppeli!… Katsokaa, miten käteni ovat tuliset! Rakastaa semmoista, pitää semmoinen omanaan, saada semmoisen kanssa…
— Perillisiä! — lisäsi Sakowicz.
— Niin, niin! Niin on oleva, muuten intohimoni vuoksi räjähdän kappaleiksi kuin kranaatti! Herra Jumala, kuinka on laitani!… Menenkö minä naimisiin vai mitä, piru soikoon?
Sakowicz tuli vakavaksi.
— Sitä ei teidän ruhtinaallisen korkeutenne pidä ajatellakaan!