— Minä ajattelen mitä tahdon ja teen mitä tahdon, vaikka kokonainen rykmentti Sakowiczeja koko päivän huutaisi korvaani: "Sitä ei teidän ruhtinaallisen korkeutenne pidä ajatellakaan!"
— Ah, näen, että tästä on leikki kaukana!
— Olen sairas, noiduttu, minun on se tehtävä!
— Miksi teidän ruhtinaallinen korkeutenne ei halua noudattaa minun neuvoani?
— Minäpä noudatan! Vieköön piru kaikki unet, kaikki Billewiczit, koko Liettuan ja sen tuomioistuimet ja Jan Kasimirin kaupan päällisiksi! Muuten en saa mitään aikaan… Riittää! Tässä on suuri asia kysymyksessä. Ja minä, tomppeli, olen tähän asti horjunut puoleen ja toiseen! Pelkäsin unia, Billewiczejä, oikeusjuttuja, aatelin mielipidettä, Jan Kasimirin menestystä. Sanokaa minulle, että olen tomppeli! Kuuletteko? Minä käsken teitä nimittämään itseäni tomppeliksi!
— Mutta minä en tottele, sillä nyt näen edessäni todellisen Radziwillin. Mutta sairas te varmaankin olette, teidän korkeutenne, sillä noin kiihtyneenä en ole teitä koskaan nähnyt. Kaikki selviää vielä kyllä.
Äkkiä Sakowicz löi otsaansa.
— Nyt tiedän, teidän korkeutenne! — sanoi hän. — Olen kuullut tämänkaltaisen tapauksen sattuneen Preussissa…
— Kuiskuttaako piru jotakin korvaanne? Sanokaa se pian!
Mutta Sakowicz ei vastannut pitkään aikaan mitään. Viimein hänen kasvonsa kirkastuivat, ja hän sanoi: