— Herra Michal! — sanoi hän Wolodyjowskille. — Toinen henki on nyt Puolassa ja sen aatelissa, toiset ovat nyt ajat! Ei kukaan nyt ajattele petosta eikä antautumista, vaan jokainen on valmis mieluummin antamaan henkensä kuin peräytymään askeltakaan vihollisen edestä. Muistatteko, kuinka vuosi takaperin kuului joka puolelta: se on pettänyt, tuo on pettänyt, se on ruvennut ruotsalaisten suojelukseen. Nytpä pikemminkin ruotsalaisten on pyydettävä meiltä suojelusta, että heitä ei piru veisi. Meillä on mahat niin pullollaan, että kelpaamme rumpaleiksi joka mies, mutta heillä kurnii nälkä suolia.
Zagloba oli oikeassa. Ruotsin armeijalla ei ollut mukanaan muonaa, eikä se sitä mistään saanut kahdeksalletoistatuhannelle miehelle ynnä hevosille. Jo ennen vihollisen tuloa oli Zamoyski monen penikulman laajuiselta alalta koonnut linnoitukseen ihmisille muonaa ja hevosille rehua. Kauempana taas liikuskeli liittoutuneitten sotaväkeä ja asestettuja talonpoikajoukkoja, niin että pienempien osastojen oli mahdotonta erota pääjoukosta muonaa hankkimaan. Lisäksi Czarniecki ei mennytkään Veikselin toiselle puolen, vaan kierteli taas ruotsalaisen armeijan läheisyydessä kuin susi lammaslauman luona. Alkoivat taas öiset hälyytykset ja kokonaisten osastojen katoamiset jäljettömiin. Krasnikin luo ilmestyi joitakin puolalaisia joukkoja, jotka katkaisivat yhteyden Veikselin kanssa. Viimein tuli tieto, että herra Pawel Sapieha voimakkaan liettualaisen armeijan kanssa kulkee etelään päin, on matkallaan valloittanut Lublinin ja rientää auttamaan Zamośćiea. Kaukonäköisin ruotsalaisista päälliköistä, vanha Wittenberg, huomasi aseman koko vaarallisuuden ja lausui peittelemättä ajatuksensa kuninkaalle.
— Tiedän, — sanoi hän, — että teidän majesteettinne nero saa ihmeitä aikaan, mutta inhimillisesti arvostellen näännyttää nälkä meidät, ja kun vihollinen hyökkää nälkiintyneiden kimppuun, niin ei meistä ainoakaan pääse hengissä.
— Jos tuo linnoitus olisi vallassani, — vastasi kuningas, — niin kahdessa kuukaudessa saisin sodan loppumaan.
— Tuommoisen linnoituksen valloittamiseen ei vuosikaan riitä.
Kuningas myönsi sydämessään, että vanha sotapäällikkö oli oikeassa, mutta hän luotti siihen, että jokin onnellinen sattuma vielä tulee avuksi. Sentähden hän käski jatkamaan pommitustaan yöt päivät.
Kun muutamia vuorokausia oli pommitettu niin kiivaasti, että savu peitti koko maailman näkyvistä, saapui Forgell taas linnoitukseen.
— Kuninkaani ja herrani, — sanoi hän päästyään Zamoyskin puheille — otaksuu, että tykkiemme Zamośćielle tuottama vahinko on tehnyt teidän korkeutenne taipuvaisemmaksi neuvotteluihin.
Siihen vastasi Zamoyski:
— Aivan niin! Vahinkoa on tullut… Sehän onkin luonnollista…
Kranaattinne sirpale on tappanut sian, joka juoksenteli torilla.
Ampukaa vielä viikko, niin ehkäpä saatte toisenkin tapetuksi!