Forgell vei tämän vastauksen kuninkaalle. Illalla oli sotaneuvottelu kuninkaan asunnossa, ja aamulla ruotsalaiset alkoivat panna telttojaan kuormiin sekä kiskoa tykkejä pois valleilta. Illalla lähdettiin matkaan.
Ruotsalaiset jatkoivat matkaa etelää kohti. Wittenberg oli kyllä neuvonut palaamaan Varsovaan ja kaikin tavoin koettanut vakuuttaa, että se oli ainoa tie pelastukseen, mutta ruotsalainen Aleksanteri oli lopullisesti päättänyt ajaa puolalaisen Dariuksen valtakunnan viimeisiin ääriin.
NELJÄS LUKU.
Sinä vuonna kulki kevät kummallisia teitä. Kun valtakunnan pohjoisissa osissa lumi suli, joet vapautuivat jäästä ja laajoja aloja oli veden peitossa, niin etelässä oli vielä täysi talvi. Metsissä oli kinoksia, jäätyneet tiet kajahtelivat hevosten jalkojen alla, ilma oli kuiva, auringonlaskut punaisia, yöt kylmiä ja taivas täynnä tähtiä. Kansa iloitsi noista jatkuvista pakkasista ja väitti, että ne tekivät lopun peltohiiristä ja ruotsalaisista.
Mutta kevät, jota oli niin kauan saatu odottaa, tuli sitten niin yht'äkkiä kuin ratsujoukko, joka hyökkää vihollisen kimppuun. Aurinko alkoi paahtaa kuumasti ja sulatti maan, Unkarin tasangoilta puhalsi lämmin tuuli, ja sen henkäykset kulkivat yli niittyjen, peltojen ja arojen, maa alkoi viheriöidä ja metsän puista tippui kirkkaita pisaroita.
Kirkasta taivasta vastaan kuvastui joka päivä pitkiä rivejä kurkia, villihanhia ja sorsia. Haikarat palasivat entisiin pesiinsä, ja räystäitten alle ilmestyi pääskysiä, lintujen viserrys täytti kylät ja metsät, Iltaisin kaikui kaikkialla sammakoiden kurnutus. Sitten tuli suuria sateita, yöt ja päivät kestäviä. Pellot muuttuivat järviksi, joet tulvivat, ja teitä myöten oli mahdotonta kulkea.
Tässä vesitulvassa ja liejussa kulki ruotsalainen sotajoukko yhä etelää kohti.
Mutta kuinka vähän olikaan tämä joukko sen loistavan armeijan kaltainen, joka aikoinaan saapui Wittenbergin johdolla Suur-Puolaan! Nälkä oli painanut sinisen leimansa vanhojen soturien kasvoihin. He kulkivat enemmän aaveitten kuin ihmisten kaltaisina eteenpäin, väsyneinä, epätoivoisina ja allapäin, tietäen, että matkan päässä heitä ei odota ruoka, vaan nälkä, ei uni, vaan taistelu, ei lepo muuten kuin ehkä haudassa.
Rautapukuiset luurangot istuivat laihojen hevoskaakkien selässä. Jalkamiehet tuskin jaksoivat kulkea laahustaa eteenpäin, tuskin pidellä vapisevissa käsissään keihäitä ja musketteja. Päivä seurasi toistaan, ja he kulkivat yhä eteenpäin. Kuormat särkyivät, tykit tarttuivat liejuun, päivässä päästiin tuskin penikulmaakaan eteenpäin. Taudit kävivät kiinni sotamiehiin niinkuin petolinnut haaskaan. Toisten hampaat kalisivat kuumeesta, toiset vaipuivat voimattomina maahan valmiina mieluummin kuolemaan kuin jatkamaan matkaa.
Mutta ruotsalainen Aleksanteri yhä kulki puolalaista Dariusta vastaan.