Samalla häntä itseäänkin ahdistettiin. Niinkuin sairasta puhvelia yöllä seuraavat shakaalit odottaen sen kaatumista, niin ruotsalaisia seurasivat aateliset ja talonpojat tullen yhä lähemmäksi ja hyökkäillen yhä rohkeammin.
Viimein tuli pahin kaikista, nimittäin Czarniecki. Joka kerta kun ruotsalaiset jälkijoukot kääntyivät katsomaan taakseen, ne näkivät ratsastajia joko kaukana näköpiirissä tahi lähempänä, joskus aivan kintereillään.
Ruotsalaiset eivät halunneet mitään niin hartaasti kuin taistelua, mutta Czarniecki ei siihen antautunut. Hän odotti aikaansa ja tyytyi nyt lähettämään vihollisen niskaan pieniä partiojoukkoja.
Tapahtui niinkin, että Czarniecki sivuutti ruotsalaiset, meni edelle ja tukki heiltä tien. Silloin soivat torvet iloisesti joka puolella ruotsalaisten leirissä, ja uusia voimia, uutta intoa tulvahti äkkiä väsyneihin riveihin. Sairaat, uupuneet ja voimattomat asettuivat taistelurintamaan silmät säihkyvinä, kasvot hehkuvina. Tykit ja musketit toimivat niin varmasti kuin niitä olisivat pidelleet rautaiset kädet, sotahuudot kaikuivat niin voimakkaina kuin olisivat kohonneet terveistä rinnoista. Mutta kun tykit olivat alkaneet paukkua, väistyi Czarniecki syrjään jättäen ruotsalaisille saaliiksi vain pettyneet toiveet.
Uudelleen alkoi Wittenberg pyytää kuningasta kääntymään takaisin pelastaakseen itsensä ja sotajoukkonsa, mutta kuningas puristi vain huulensa yhteen, hänen silmänsä salamoivat, ja hän viittasi kädellään etelää kohti, missä hän toivoi kohtaavansa Jan Kasimirin, avoimen sotatanteren, lepoa, ravintoa ja runsaan saaliin.
Kaikkien onnettomuuksien lisäksi ne puolalaiset rykmentit, jotka tähän saakka olivat häntä uskollisesti palvelleet ja olivat perin tarpeellisia Czarnieckia vastustaessa, alkoivat luopua ruotsalaisista.
Kaarle Kustaa kulki Naroliin, Cieszanowoon ja Oleszyceen määränään Szan ja toivoen, että Jan Kasimir tulee häntä vastaan ja syntyy taistelu. Voitto saattoi vielä korjata ruotsalaisten asiat ja saada onnen kääntymään. Kuultiin huhuja, että Jan Kasimir oli lähtenyt liikkeelle Lembergistä, mutta huhut osoittautuivatkin vääriksi, sillä Kasimir oli yhä paikallaan kartuttaen sotajoukkoaan ja odottaen Sapiehaa. Hänen voimansa kasvoi päivä päivältä, ja samaan aikaan Kaarle Kustaa yhä heikkeni.
— Ei se ole sotajoukko eikä armeija, vaan hautajaissaatto! — sanoivat vanhat soturit Jan Kasimirille ruotsalaisista.
Tämä oli myös useitten ruotsalaisten upseerien mielipide.
Kuningas itse vakuutti menevänsä Lembergiin, mutta hän petti sekä muita että itseään. Ei ollut hänen mentävä Lembergiin, vaan ajateltava vain, miten itsensä pelastaisi. Ei ollut edes varmaa, että Jan Kasimir oli Lembergissä, ja joka tapauksessa hän saattoi vetäytyä aina Podoliaan asti ja houkutella viholliset kauas aroille, missä oli kuolema auttamattomasti kohtalona.