Odottamattoman helppojen valloitusten jälkeen taitava sotapäällikkö vihdoin alkoi huomata, että Ruotsin leijona oli ahminut enemmän kuin sen vatsa jaksoi sulattaa. Jan Kasimirin palattua valtakuntaansa hän ei enää toivonutkaan voivansa pitää koko Puolaa vallassaan, mutta halusi sentään saada säilytetyksi käsissään mahdollisimman suuren osan saaliista ja ennen kaikkea kuninkaallisen Preussin, tuon maakunnan, joka oli hänen rannikkonsa naapurina sekä rikas, viljava ja täynnä suuria kaupunkeja.
Mutta tämä maakunta alkoi ensimmäisenä puolustautua ja seisoi edelleen lujana laillisen kuninkaansa puolella. Jan Kasimirin paluu ja Tyszowiecin konfederatsionin aloittama sota saattoivat rohkaista preussilaisia ja vahvistaa heidän uskollisuuttaan. Siksi Kaarle Kustaa päätti kukistaa kapinan ja lyödä hajalle kuninkaan sotajoukon, jotta preussilaiset menettäisivät kaiken avunsaannin toivon.
Hänen oli näin tehtävä myöskin vaaliruhtinaan takia, joka aina oli valmis menemään voimakkaamman puolelle. Ruotsin kuningas oli jo oppinut tuntemaan hänet perin pohjin eikä epäillyt hetkeäkään, että jos onni kääntyy Jan Kasimirille myötäiseksi, niin vaaliruhtinaskin uudelleen liittyy tähän.
Koska Marienburgin piiritys kävi hitaasti, niin Kaarle Kustaa riensi Puolaan joutuakseen kosketuksiin Jan Kasimirin kanssa vaikkapa valtakunnan äärimmäisessä reunassa.
Ja kun hänellä teko aina seurasi päätöstä yhtä nopeasti kuin ukkosen jyrähdys seuraa salaman välähdystä, niin hän sotajoukkoineen oli jo sivuuttanut Varsovan ja syöksynyt pahimpaan tuleen, ennenkuin tieto hänen retkestään oli ennättänyt levitä.
Hän eteni myrskyn vauhdilla täynnä vihaa, katkeruutta ja kostonhimoa. Kymmenentuhatta ratsua polki hänen jäljessään kenttiä, joita lumi vielä peitti, ja linnoituksista tuli jalkaväkeä, joka niinikään kulki nopeasti etelää kohti.
Matkallaan hän poltti ja löi maahan kaikki. Tämä ei ollut enää entinen Carolus Gustavus, lempeä, kohtelias ja iloinen herra, joka taputti käsiään puolalaiselle ratsasjoukolle, iski silmää kemuissa ja imarteli sotamiehiä. Nyt vuoti sekä aatelisten että talonpoikain veri kaikkialla, missä hän näyttäytyi. Hän ei säälinyt mitään "puoluetta", hirtätti vangit, ei osoittanut suopeutta kenellekään.
Mutta niinkuin korvessa mahtavan karhun kulkiessa eteenpäin ja raskailla jaloillaan ja ruumiillaan murtaessa puiden oksat oikealla ja vasemmalla sudet hiipivät sen jäljessä ja uskaltamatta asettua sen tielle lähestyvät takaapäin yhä rohkeammin, samoin nuo "puolueet" seurasivat Kaarle-kuninkaan armeijan jäljessä ja kulkivat ruotsalaisten takana niinkuin varjo seuraa ihmistä, ja uskollisemminkin kuin varjo, sillä ne olivat kintereillä päivällä ja yöllä, kauniilla ja rumalla säällä. Hänen edessään taas oli sillat särjetty ja ruokavarat tuhottu, niin että hän kulki kuin erämaassa tietämättä mihin päänsä kallistaisi ja millä nälkäänsä sammuttaisi.
Kaarle Kustaa itse alkoi huomata yrityksensä vaarallisuuden. Sota levisi hänen ympärillään niinkuin meri haaksirikkoutuneen laivan ympärillä. Kaikki paloi — Preussi, Suur-Puola, joka ensimmäisenä oli alistunut ruotsalaisten ikeeseen ja ensimmäisenä tahtoi sen heittää niskoiltaan, Vähä-Puola, Venäjä, Liettua ja Samogitia, linnoitukset ja suuret kaupungit olivat vielä ruotsalaisten käsissä, mutta kaikki muu, kylät, metsät, pellot ja joet olivat puolalaisten vallassa. Ei vain joka mies erikseen, vaan myös suuremmat joukot ja kokonaiset rykmentit olivat pakotettuja pysyttelemään ruotsalaisen pääjoukon läheisyydessä, sillä jos ne erkanivat vaikkapa pariksi tunniksi, niin ne katosivat jäljettömiin, ja vangit, jotka joutuivat talonpoikien käsiin, kidutettiin kuoliaaksi.
Turhaan antoi Kaarle Kustaa kuuluttaa kaupungeissa ja kylissä, että jokainen talonpoika, joka toi asestetun aatelismiehen elävänä tahi kuolleena, sai palkinnoksi koko iäkseen vapauden ja maata. Talonpojat yhdessä aatelin ja porvarien kanssa lymyilivät metsissä, laittoivat ansoja ruotsalaisille, hyökkäsivät pienempien joukkojen kimppuun ja hakkasivat maahan tiedustelujoukot. Varstat, hangot ja viikatteet punoittivat aivan yhtä paljon kuin aatelismiesten sapelit ruotsalaisten verestä.