Kaarle Kustaan mieltä kuohutti viha sitäkin voimakkaammin, kun hän muutamia kuukausia aikaisemmin oli tämän maan niin helposti valloittanut. Hän ei voinut oikein ymmärtää, mitä oli tapahtunut, mistä olivat peräisin nuo sotavoimat ja tuo vastarinta, mistä tuo kamala sota elämästä ja kuolemasta, jonka loppua hän ei nähnyt eikä voinut arvata.
Vähän väliä oli ruotsalaisten päämajassa neuvotteluja. Kuninkaan mukana oli hänen veljensä Aadolf, Robert Douglas, Henrik Horn, sen sukulainen, joka Częstochowon luona sai iskun talonpojan viikatteesta, Tanskan kreivi Waldemar, Częstochowon luona sotapäällikkömaineensa menettänyt Müller, kenraali Forgell, taitava ratsuväen päällikkö Aschenberg, tykistön päällikkö Hammarskiöld ja vanha rosvo Arvid Wittenberg, joka oli tunnettu julmuudestaan, ynnä monta muuta — kaikki niin taitavia ja kokeneita sotapäälliköitä, että vain kuningas itse oli heitä etevämpi.
Nämä kaikki pelkäsivät sydämessään, että koko sotajoukko ja kuningas sen mukana sortuu vaivoihin ja ravinnon puutteeseen. Vanha Wittenberg suoraan neuvoi luopumaan retkestä ja lausui lopuksi:
— En ole teidän majesteettinne veroinen maineessa, mutta jos olisin Kaarle Kustaa, niin en panisi niin loistavilla voitoilla saatua mainetta sodan vaihtelevan onnen varaan.
Mutta siihen Kaarle Kustaa vastasi vain:
— En minäkään, jos olisin Wittenberg.
Sitten hän muistutti mieliin Aleksanteri Suuren, johon hän mielellään näki itseään verrattavan, ja jatkoi retkeä ajaen takaa Czarnieckia. Tämä taas, jonka sotavoimat olivat pienemmät ja huonommin järjestetyt, peräytyi ruotsalaisten tieltä, mutta teki sen niinkuin susi, joka on aina valmis kääntymään päin. Toisinaan hän kulki ruotsalaisten edellä, toisinaan vierellä, toisinaan hän painui synkkiin metsiin ja päästi heidät edelle, erotti myöhästyneet toisista, tuhosi kokonaisia osastoja ja sieppasi muonakuormia. Eivätkä ruotsalaiset koskaan tietäneet, missä hän oli ja mistäpäin hyökkäsi. Usein he alkoivat yön pimeydessä ampua viidakkoja kohti luullen siellä vihollisen väijyvän. He olivat kauhean uupuneita, kärsivät kylmää ja nälkää ja olivat peloissaan, mutta tuo "vir molestissimus" oli alituisesti heitä uhkaamassa niinkuin viljapellon yllä riippuva raepilvi.
Viimein ruotsalaiset joutuivat kosketuksiin hänen kanssaan lähellä Wieprzen ja Veikselin yhtymäkohtaa. Muutamat puolalaiset rykmentit hyökkäsivät rajusti vihollisen kimppuun synnyttäen pelkoa ja hämminkiä. Mutta pian tuli paikalle Kaarle Kustaa pääjoukkoineen ja tykkeineen, ja silloin taistelun kulku muuttui. Czarnieckin tottumattomat ja kurittomat joukot eivät pysyneet järjestyksessä. Czarnieckin oli pakko antaa peräytymiskäsky.
Ruotsalaisten leirissä vallitsi rajaton, riemu. Saalis oli tosin niukka, jokunen kaurasäkki vain ja tyhjiä rattaita, mutta Kaarle Kustaalle ei saalis tällä kertaa ollut tärkeä asia. Häntä ilahdutti se, että voitto kuten ennenkin seurasi hänen aseitaan ja että hänen oli tarvinnut vain näyttäytyä voittaakseen tuon samaisen Czarnieckin, joka oli Jan Kasimirin ja koko valtakunnan toivo ja varmin tuki. Saattoi olla varma siitä, että sanoma tästä kulkee kautta maan, kaikki suut toistavat: "Czarniecki on joutunut tappiolle", pelokkaat liioittelevat tappion suuruutta ja saavat siten niiden mielet masentumaan, jotka Tyszowiecin liittoutuneitten kehoitus oli saanut tarttumaan aseihin.
Kun kuninkaan eteen tuotiin vähäinen sotasaalis ja kahden hänen kaatuneen päällikkönsä ruumiit, niin hän kääntyi murheellisten kenraaliensa puoleen sanoen: