— Älkää surko, hyvät herrat, sillä tämä on suurin voitto, minkä olen vuoden sisään saanut, ja se voi lopettaa koko sodan!
— Teidän majesteettinne! — sanoi Wittenberg, joka oli nyt tavallista sairaampi ja näki asiat synkästi — Kiittäkäämme Jumalaa jo siitäkin, että saamme rauhassa jatkaa retkeämme, vaikka sellaiset sotajoukot kuin Czarnieckin helposti hajaantuvat ja helposti taas kokoontuvatkin.
Siihen vastasi kuningas:
— Pidän teitä yhtä hyvänä johtajana kuin Czarnieckia, mutta luulenpa, että tekään ette tällaisessa tapauksessa kahteen kuukauteen saisi sotajoukkoa kokoon.
Wittenberg vain kumarsi ääneti, mutta kuningas jatkoi:
— Niin, matkaa voimme jatkaa rauhassa, sillä ainoastaan Czarniecki saattoi meitä todella pidättää. Nyt ei ole Czarnieckin joukkoa eikä siis esteitäkään!
Kenraalit ilostuivat tästä puheesta. Voitosta huumaantunut sotajoukko kulki kuninkaan ohi huutaen ja laulaen. Czarniecki ei ollut enää uhkaavana pilvenä heitä peloittamassa, Czarniecki oli kuin olikin lyöty! Kuninkaan sanat, joita useat upseerit olivat olleet kuulemassa, levisivät ympäri leirin, ja kaikki olivat sitä mieltä, että voitolla todellakin oli suuri merkitys.
Kuningas myönsi joukoille muutamia tunteja lepoaikaa. Ratsumiehet polttivat joitakin tyhjiä taloja, muutamia ase kädessä tavattuja talonpoikia hirtettiin, sitten pidettiin kemuja ja niiden päälle sotamiehet nukkuivat sikeästi ja ensikerran pitkästä aikaa huolettomina.
Seuraavan aamun koittaessa he heräsivät reippaina, ja ensimmäiset sanat, jotka nousivat jokaisen huulille, kuuluivat:
— Ei ole Czarnieckia!