Retki alkoi iloisesti. Ilma oli kuiva, kylmä ja kirkas. Hevosten sieraimet ja karvat tulivat valkeiksi huurusta. Kylmä tuuli oli jäädyttänyt lätäköt ja tehnyt tien hyväksi. Sotajoukko venyi melkein penikulman mittaiseksi jonoksi, jota se tätä ennen ei koskaan ollut tehnyt. Kaksi rakuunarykmenttiä ranskalaisen Dubois'n johtamina eteni noin penikulman päähän pääjoukosta. Jos ne kolme päivää sitten olisivat tehneet näin, niin ne olisivat kulkeneet varmaa kuolemaa kohti, mutta nyt oli pelko poissa.
— Ei ole Czarnieckia! — toistelivat upseerit ja sotamiehet.
Retki sujui häiriöittä. Metsästä ei kuulunut huutoja eikä viidakoista sadellut näkymättömien käsien lähettämiä nuolia.
Illalla Kaarle Kustaa saapui Grabowoon iloisena ja hyvällä tuulella. Hän oli jo menossa levolle, kun Aschenberg päivystävän upseerin kautta pyrki hänen puheilleen tärkeässä asiassa.
Hetken kuluttua astui sisälle Aschenberg, mutta ei yksin, vaan mukanaan rakuunakapteeni. Kuningas, jolla oli terävä silmä ja niin tavaton muisti, että tiesi melkeinpä joka sotamiehen nimen, tunsi heti kapteenin.
— Mitä uutta, Fred? — kysyi hän. — Onko Dubois palannut?
— Dubois on tapettu! — vastasi Fred.
Kuningas joutui ymmälle. Nyt hän vasta huomasi, että kapteeni oli kalpea kuin haudasta otettu ja repaleisessa puvussa.
— Entä rakuunat? — kysyi hän. — Nuo kaksi rykmenttiä?
— Kaikki tuhottu! Minut yksin päästettiin hengissä.