— En voi, neiti! En voi!
— Te annatte minulle siis kieltävän vastauksen? — kysyi hämmästyen
Oleńka.
Vastauksen asemesta upseeri alkoi rukoilla.
— Suuri ja laupias Jumala! lapsuudestani asti ei vilppi koskaan ole noussut huulilleni, enkä ole itseäni häväissyt tekemällä väärää tekoa. Nuorukaisena puolustin heikoilla käsilläni kuningastani ja isänmaatani. Miksi, Jumalani, panet päälleni niin raskaan rangaistuksen ja lähetät tuskan, joka on minulle ylivoimainen!
Sitten hän kääntyi Oleńkan puoleen:
— Neiti, te ette tiedä, mitä käsky merkitsee sotilaalle! Kuuliaisuus ei ole ainoastaan hänen velvollisuutensa, vaan hänen ylpeytensä ja kunniansa. Minua sitoo vala ja enempikin kuin vala, nimittäin ritarisanani, että en jätä palvelustani ennen määräaikaa ja että sokeasti täytän kaikki, mitä virkaani kuuluu. Olen sotilas ja aatelismies, ja Jumala auttakoon minua, että en koskaan seuraisi niiden palkkasoturien esimerkkiä, jotka rikkovat kunnian ja viran vaatimukset. En teidänkään käskystänne tahi pyynnöstänne, neiti, riko antamaani lupausta, vaikka minun on tuskallista se sanoa. Jos saisin määräyksen olla päästämättä ketään pois Taurogista ja minut pantaisiin vartioimaan porttia, ja jos te, neiti, silloin tahtoisitte vastoin määräystä siitä mennä, niin te pääsisitte menemään, mutta vain minun ruumiini yli. Te, neiti, ette tuntenut minua ja erehdyitte suhteeni. Mutta säälikää minua, ymmärtäkää, että minä en voi auttaa teitä pakoon enkä edes saa kuulla siitä, sillä määräys on täsmällinen, ja se on annettu Braunille ynnä meille viidelle tänne jääneelle upseerille. Jumalani, jos olisin aavistanut tuollaisen määräyksen tulevan, olisin mieluummin lähtenyt sotaretkelle! En voi saada teitä, neiti, vakuutetuksi, ettekä te usko, mutta Jumala näkee, että henkeni antaisin puolestanne empimättä… kunniaani en voi, en voi antaa!
Oleńka ei tahtonut voida selvitä hämmästyksestään. Hänellä ei ollut aikaa harkita, eikä hän ennättänyt huomata, miten harvinaisen jaloluontoinen henkilö hänellä oli edessään. Hän huomasi vain, että viimeinenkin pelastuksen mahdollisuus oli luisumassa hänen käsistään.
— Tapahtukoon Jumalan tahto! — sanoi hän viimein.
Ketling tunsi, että hänen oli aika mennä, mutta hän ei liikahtanut paikaltaan. Hänen kalpeat huulensa liikkuivat, mutta eivät saaneet lausutuksi sanaakaan.
Hän tahtoi langeta tytön jalkoihin ja pyytää anteeksi, mutta tunsi toiselta puolen, että tällä oli yllin kyllin kantamista omassa onnettomuudessaan. Viimein hän kumarsi ja poistui ääneti, mutta heti käytävään tultuaan hän repäisi siteen avoimelta haavaltaan ja kaatui tajuttomana. Tunnin kuluttua palatsin vartija löysi hänet ja toimitti hoitoon, mutta nuori upseeri sairastui pahoin eikä voinut kahteen viikkoon nousta vuoteesta.