Ketlingin mentyä Oleńka oli jonkin aikaa aivan ymmällä. Kieltävä vastaus oli hänelle täydellinen yllätys, ja siksi hän ensihetkellä, niin voimakas kuin — olikin, tunsi olevansa vain heikko nainen, ja vaikka hän toistelikin itsekseen: "Tapahtukoon Jumalan tahto!" niin vuolaat kyynelet alkoivat tulvia hänen silmistään.
Huoneeseen tuli miekankantaja ja nähtyään tytön arvasi heti, että tällä oli ikävä uutinen kerrottavana. Hän kysyi vilkkaasti:
— Herran tähden, mitä kuuluu?
— Ketling kieltäytyy, — vastasi tyttö.
— Kaikki ne ovat roistoja ja lurjuksia! Kuinka! Eikö hän siis tahdo auttaa?
— Hän ei vain ole auttamatta, — sanoi tyttö kiukutellen kuin pieni lapsi, — vaan sanoopa vielä estävänsäkin sen, vaikkapa henkensä uhalla.
— Miksi, Herran nimessä?
— Semmoinen on kohtalomme. Me olemme onnettomimmat kaikista ihmisistä!
— Surmatkoon salama nuo kaikki vääräuskoiset! — huusi miekankantaja. —
Ei ole kunnon ihmisten elämistä tämmöisinä aikoina!
Hän alkoi kävellä kiivaasti edestakaisin huoneessa ja puida nyrkkiään.
Viimein hän sanoi kiristellen hampaitaan: