— Ihmettelen sitä, — sanoi Anusia viimein, — että vasta äsken olette kuulleet näistä Pyhän Neitsyen ihmeistä, sillä se on jo vanha asia, ja minä olin silloin vielä Zamośćiessa eikä herra Babinicz vielä ollut tullut minua hakemaan… Sitten alettiin kaikkialla lyödä ruotsalaisia, sekä Suur-Puolassa että meillä, ja kaikkein pahimmin heitä pieksi herra Czarniecki, jonka pelkkä nimi jo saa heidät pakenemaan.
— Ahaa! Herra Czarniecki! — huudahti miekankantaja hieroen käsiään. — Hän antaa heille pippuria! Kuulin jo Ukrainassa häntä mainittavan suureksi soturiksi.
— Jo ovat kruunun hetmanitkin ryhtyneet taistelemaan ruotsalaisia vastaan, — jatkoi Anusia, — ja liitto on tehty Tyszowcyssa ja kuningas on siihen yhtynyt ja universaaleja on annettu ja talonpojatkin ahdistelevat ruotsalaisia… ja Pyhä Neitsyt antaa siunauksensa.
Hänen puheensa oli kuin linnun liverrystä, ja se liverrys sai miekankantajan kokonaan heltymään. Vaikka hän tunsi osan noista uutisista, niin hän kuitenkin mylvähteli ilosta kuin puhvelihärkä. Oleńkan poskia pitkin virtailivat kyynelet.
Sen nähdessään Anusia, jolla oli hyvä sydän, hypähti heti Oleńkan luo, kietoi kätensä hänen kaulaansa ja sanoi:
— Älkää itkekö… Minun on teitä sääli enkä voi teitä katsella… Mitä te itkette?
Hänen äänensä oli niin vilpitön, että Oleńkan epäluuloisuus haihtui kokonaan.
— Itken ilosta, — vastasi Oleńka, — mutta murheestakin, sillä me olemme täällä raskaassa vankeudessa, emme voi hetkeäkään olla turvalliset…
— Kuinka? Ruhtinas Boguslawin luona?
— Tuon petturin ja vääräuskoisen luona! — huudahti miekankantaja.