Kaikki oli liittoutunut heitä vastaan. Tuskin ne olivat lähteneet, kun ruotsalaiset sapöörit purkivat sillan rakentaakseen sijaan vankemman tykkien kuljetusta varten. Kannenbergin miehet kulkivat tällä välin eteenpäin. Sotamiesten kypärät kimaltelivat auringon paisteessa, kunnes katosivat tiheään metsään.
He olivat kulkeneet puoli penikulmaa kohtaamatta mitään. Ylt'ympäri oli hiljaista ja metsä näytti olevan aivan tyhjä. He pysähtyivät lepuuttamaani hevosiaan ja jatkoivat sitten hitaasti matkaa. Viimein he tulivat Wielkie Oczyyn, jossa ei ollut yhtään elävää sielua.
Tämä tyhjyys ihmetytti Kannenbergia.
— Nähtävästi on täällä tiedetty tulomme! — sanoi hän majuri Svenolle. —
Mutta Czarniecki lienee muualla, koska ei ole ollut meitä väijymässä.
— Eiköhän meidän ole käännyttävä takaisin? — kysyi Sveno.
— Menemme eteenpäin vaikka Tembergiin asti, joka ei ole ylen kaukana.
Meidän on saatava kiinni joku, jolta saamme varman tiedon kuningas Jan
Kasimirista.
— Entä jos kohtaamme ylivoiman?
— Jos kohtaisimmekin muutamia tuhansia noita rahjuksia, jotka nimittävät itseään nostoväeksi, niin emme sellaisten sotilasten armoille antaudu.
— Mutta voimme kohdata säännöllistäkin sotaväkeä. Meillä ei ole tykkejä, jotka juuri silloin olisivat tärkeimmät kaikesta.
— Silloin peräydymme ajoissa ja viemme kuninkaalle tiedon vihollisesta.
Ne taas, jotka tahtovat tukkia paluutiemme, hakkaamme maahan.