— Pelkään yötä! — sanoi Sveno.
— Ryhdymme kaikkiin varokeinoihin, eikä meillä ole kiirettä.
Kun he uudelleen Wielkie Oczyn tuolla puolen painautuivat metsään, etenivät he entistä varovaisemmin. Viisikymmentä miestä ratsasti edellä ladatut musketit käsissä ja katseli tarkasti joka puolelle. Ketään ei kuitenkaan nähty.
Viimein, noin tunnin ratsastettuaan, näki kaksi ensimmäisenä ratsastavaa soturia tien tehtyä jyrkän mutkan edessään noin neljänsadan askelen päässä ratsastajan.
Päivä oli kirkas ja aurinko paistoi heleästi, minkä vuoksi edessä olevan ratsastajan ulkomuodon saattoi selvästi erottaa. Hän oli pienikokoinen sotilas komeassa ulkomaalaisessa puvussa. Kenties hän näytti pienemmältä kuin oli sen vuoksi, että hän istui suuren, hyvän hevosen selässä.
Mies ratsasti hitaasti omia aikojaan aivan kuin ei näkisi, että sotajoukko on tulossa hänen jäljestään.
Sotamiehet katsahtivat vääpeliinsä. Tämä sanoi:
— Tuo on jokin koira puolalaisten koiratarhasta!
— Huudanko hänelle? — kysyi toinen ratsumiehistä.
— Älä huuda! Niitä voi olla enemmän. Mene ilmoittamaan everstille!