— Kunhan vain herra Sakowicz ottaisi auttaakseen orpoa.
— Älkää vain olko tyly häntä kohtaan, niin hän tekee mitä tahansa teidän tähtenne, sillä teidän sulonne on tehnyt häneen syvän vaikutuksen. Hän jo kulkee ja huokailee…
— Ketäpä minä voisin viehättää!
— Siinäpä on koko veijari tytöksi! — ajatteli ruhtinas.
Mutta ääneensä hän lisäsi:
— Selittäköön Sakowicz itse asiansa. Mutta älkää te hylkikö häntä, sillä hän on kelpo mies ja hyvää sukua.
KAHDEKSAS LUKU.
Seuraavana aamuna saapui ruhtinaalle kutsu vaaliruhtinaalta tulla kiireesti Kroleweciin äsken muodostettujen sotajoukkojen päälliköksi, joitten oli lähdettävä Marienburgia tahi Danzigia vastaan. Kirjeessä vahvistettiin myös todeksi tieto Kaarle Kustaan rohkeasta aikeesta tunkeutua aivan Puolan sydämeen ja Venäjän rajoille saakka. Vaaliruhtinas aavisti tuon yrityksen päättyvän huonosti, mutta juuri siksi hän pyrkikin kokoamaan itselleen mahdollisimman suuren armeijan, jotta voisi tarpeen vaatiessa olla jommallekummalle taistelevista puolista välttämätön, myydä apunsa kalliista ja ratkaista sodan tuloksen. Siksi hän myös käski nuorta ruhtinasta pitämään kiirettä.
Ruhtinaalla ei ollut aikaa levätä, vaikka kuumekin taas palasi yhtä ankarana kuin ennen. Tunnin kuluttua hän jo lähti.
Sakowicz jäi Taurogiin itsevaltiaaksi, joka tunnusti itseään korkeammaksi vain yhden ainoan: Anusia Borzobohatan. Hän alkoi osoittaa tytölle samanlaista huomaavaisuutta kuin ruhtinas aikoinaan oli osoittanut Oleńkalle. Hilliten raa'an luonteensa hän oli kohtelias, arvasi tytön toivomukset, mutta pysytteli samalla kunnioittavan välimatkan päässä.