— Se on hyvä! — sanoi Douglas ilostuen. — Laitamme herra hetmanille kuumat paikat!
Hetkeäkään viivyttelemättä lähdettiin liikkeelle, jotta tavattaisiin ruhtinas Boguslaw ja Radziejowski. Nämä tavattiinkin vielä samana päivänä herra Radziejowskin suureksi iloksi, sillä hän pelkäsi vangiksi joutumista pahemmin kuin kuolemaa hyvin tietäen, että saisi kalliisti sovittaa petoksensa ja kaikki valtakunnalle tuottamansa onnettomuudet.
Nyt yhtyneessä ruotsalaisessa armeijassa oli yli neljätuhatta miestä, joten se saattoi toivoa hyvin selviytyvänsä hetmanista. Tällä oli tosin kuusituhatta ratsumiestä, mutta tataarilaisia — Babiniczin miehiä lukuunottamatta — ei voitu käyttää avoimessa hyökkäyksessä, ja itse Gosiewski, vaikka olikin taitava soturi, ei osannut Czarnieckin tavoin innostaa joukkoaan.
Douglasille antoi kuitenkin paljon päänvaivaa kysymys, missä tarkoituksessa oikeastaan Jan Kasimir oli lähettänyt hetmanin Bugin yli. Ruotsin kuningas ja vaaliruhtinas olivat menossa Varsovaa vastaan, ja siellä oli päätaistelu ennemmin tahi myöhemmin tapahtuva. Vaikka Jan Kasimirilla olikin sotajoukko, joka oli miesluvultaan suurempi ruotsalaisten ja brandenburgilaisten armeijaa, niin kuusituhatta taistelukuntoista miestä oli sentään liian huomattava joukko, jotta Puolan kuningas olisi ilman pakottavaa syytä siitä luopunut.
Totta oli, että Gosiewski pelasti Babiniczin tuhosta, mutta Babiniczin pelastamiseksi ei kuninkaan olisi tarvinnut lähettää koko divisioonaa. Tällä retkellä oli siis jokin salainen tarkoitus, josta ruotsalainen kenraali ei tarkkanäköisyydestään huolimatta päässyt selville.
Ruotsin kuninkaan kirje, joka tuli viikkoa myöhemmin, ilmaisi suurta levottomuutta, melkeinpä pelkoa tämän retken johdosta, jonka tarkoitus siinä lyhyesti selitettiin. Kaarle Kustaan käsityksen mukaan ei hetmania oltu lähetetty hyökkäämään Douglasin armeijan kimppuun ja Liettuaa auttamaan, sillä siellä oli ruotsalaisten muutenkin jo mahdoton viipyä, vaan tarkoituksena oli uhata Preussia ja nimenomaan sen itäistä osaa, jossa ei ollut sotaväkeä.
"Heidän pyrintönään on", — kirjoitti kuningas, — "järkyttää vaaliruhtinaan uskollisuus Marienburgin sopimusta ja Meitä kohtaan, mikä helposti voi onnistua, koska vaaliruhtinas on valmis samalla kertaa tekemään liiton Kristuksen kanssa perkelettä vastaan ja perkeleen kanssa Kristusta vastaan saadakseen etuja kummaltakin."
Kirje loppui kehoituksella Douglasille ponnistamaan kaikki voimansa estääkseen hetmania pääsemästä Preussiin, sillä jos tämä ei muutamaan viikkoon kykene sinne pääsemään, niin hänen on palattava Varsovaan.
Douglas oli sitä mieltä, että hänelle annettu tehtävä ei ollenkaan mennyt yli hänen voimiensa. Vähän aikaa sitten hän oli melkoisen hyvällä menestyksellä vastustanut itse Czarnieckia eikä senvuoksi pelännyt Gosiewskia. Hän ei tosin toivonut voivansa tuhota hänen divisioonaansa, mutta oli varma siitä, että voisi estää sen etenemisen.
Tästä lähtien alkoivat molemmat armeijat taitavasti liikehtiä koettaen kiertää toisensa ja samalla välttää ryhtymistä lopulliseen taisteluun. Molemmat kenraalit kilpailivat keskenään valppaudessa, mutta Douglasilla oli sikäli yliote., että hän sai estetyksi hetmanin pääsemästä ylemmäksi kuin Ostrolekaan. Babinicz ei ollenkaan kiiruhtanut yhtymään liettualaiseen divisioonaan, vaan kiinnitti huomionsa siihen jalkaväkeen, joka Boguslawin oli täytynyt jättää jälkeensä, kun hän lähti kiireesti tavoittamaan Radziejowskia. Paikallisten asukkaitten opastamina tataarilaiset seurasivat noita sotamiehiä yöt päivät ja surmasivat jokaisen, joka oli varomaton tahi jäi jälkeen. Elintarpeitten puute pakotti viimein ruotsalaiset jakautumaan pieniin osastoihin, joiden oli helpompi hankkia ravintonsa, mutta juuri tätä Babinicz oli odottanutkin.