Kmicic kutsui Sorokan ja antoi vangin hänen huostaansa. Sitten hän astui nopeasti Wolodyjowskin eteen.
— Tämä riittää jo! — sanoi hän. — Tahdon kaatua, tahdon sata kertaa mieluummin kaatua kuin elää tässä ainaisessa pelossa ja epävarmuudessa! Äskenkin, kun Rössel mainitsi noista tytöistä, oli minusta niinkuin olisin saanut kirveen iskun ohimoon.
Vastaukseksi Wolodyjowski kalisutti sapeliaan.
— Aika on saada tämä loppumaan! — sanoi hän.
Samassa soi torvi hetmanin asunnon edustalla, ja siihen kuului vastaus kaikista liettualaisista rykmenteistä ja tataarilaisten joukosta.
Sotajoukko asettui järjestykseen, ja tuntia myöhemmin se jo oli matkalla.
Ennenkuin he olivat kulkeneet penikulmaakaan, saapui Biegariskin lähetti tuoden hetmanille tiedon, että oli saatu vangiksi muutamia ratsumiehiä suuremmasta joukosta, joka oli ottamassa talonpojilta hevosia ja rattaita. Vankeja oli heti kuulusteltu, ja he olivat tunnustaneet, että koko sotajoukon oli määrä lähteä Prostkista seuraavana aamuna kello kahdeksan ja että määräykset jo oli annettu. — Ylistäkäämme Jumalaa ja kannustakaamme ratsujamme! — sanoi hetmani. — Illalla ei tuota armeijaa enää ole olemassa.
Tataarilaiset saivat määräyksen lähteä kiireesti matkaan ennättääkseen Waldeckin sotajoukon ja sille avuksi saapuvan preussilaisen jalkaväkijoukon väliin, liettualaisetkin rykmentit jouduttivat kulkuaan, ja koska ne olivat suurimmaksi osaksi kevyttä ratsuväkeä, eivät ne jääneet paljon jäljelle tataarilaisista.
Kmicic oli tataarilaisten etujoukon johtajana ja pani sen kiitämään niin, että hevoset höyrysivät. Matkalla hän nojasi eteenpäin satulassaan, painoi otsansa hevosensa kaulaa vastaan ja rukoili hartaasti:
— Suo minun, Kristus, kostaa ei omat kärsimäni vääryydet, vaan isänmaan puolesta! Minä olen syntinen enkä ansaitse armoasi, mutta osoita minulle laupeutesi, suo minun vuodattaa tuon kerettiläisen veri, ja minä sinun kunniaksesi paastoan ja ruoskin itseäni joka viikko sinä päivänä koko elämäni ajan!